Frankfurtilainen projekti

Frankfurtin koulukunnan juuret löytyvät 1920-luvun Saksasta. Toimintaa ylläpidettiin Institut für Sozialforschungissa Johann Wolfgang Goethe- yliopiston yhteydessä Frankfurt am Mainissa.
Kansallissosialistisessa Saksassa 1930-luvulla instituutti suljettiin. Se muutti Amerikkaan New Yorkiin vuonna 1935.
Perustajat olivat juutalaistaustaisia, marxilaiseen teoretisointiin mieltyneitä toimijoita, joten 1930-luvulla Amerikkaan rantautumisen voi olettaa perustuneen poliittisesti miellyttävämmän ympäristön vetovoimaan. Amerikassa jäsenet saivatkin vapaan toimintaympäristön akateemisesta maailmasta. Heidät miellettiin pitkälti filosofeiksi ja sosiaalitieteiden edustajiksi.
Frankfurtilainen ajatushautomo on tullut tunnetuksi kriittisestä teoriastaan. Vain kriittinen filosofia on oikeaa filosofiaa. Vain kritiikillä voimme lähestyä totuutta; epäile kaikkea!
Ideana oli länsimaista elämäntapaa kritisoimalla vapauttaa mielekkäästä elämästä tai ihmisyydestä vieraantuneet amerikkalaiset.
Selkokielelle käännettynä Frankfurtin koulukunnan viesti oli seuraavanlainen:
Valistusfilosofian sanoman, vapautukaamme mystiikasta, irrationaalisuudesta luottamalla järkeen, ohjatkoon järkeily, tieto, ymmärrys toimintaamme ja yhteiskunnallista kehitystämme, realisoituminen ei ollut mahdollista valistuksen projektin omaksuman tiedonintressin ja tietokäsityksen takia. Valistuksen tulos onkin, sen oman logiikan mukaisesti, päämääränsä vastakohta.
Eurooppalaisilla on ollut ja on käytössään dominanssiin pyrkivä teknologinen tiedonintressi, joka vieraannuttaa arvioijan arvioinnin kohteesta eikä täten voi auttaa kohteen ymmärtämisessä.
Länsimainen teknologiapainotteisuus vääristää ihmisen ja teknologian välistä valtasuhdetta siten, että rengistä tulee isäntä. Tämä ei lisää elämänhallintaamme.
Tietokäsityksemme on tähän intressiin istuva, pahimmillaan positivistinen, filosofiassa tämä ilmenee loogisena positivismina. Tietomme on pitkälti luonnontieteellisen viitekehyksen kautta määritettyä.
Tieto on sitä käyttävän, dominanssiin taipuvaisen valtaapitävän systeemin palveluksessa. Tietoa tuotetaan systeemin ehdoilla systeemin tarpeisiin. Luonnollisestikin tällaiseen tietoon tulee suhtautua vähintäänkin kriittisesti. Länsimaiset ihmiset kuitenkin ovat syvästi uskoneet ja uskovat hallitsemiseen keskittyvän teknologisen tietokäsityksensä hyvyyteen, toimivuuteen. He eivät lähde kyseenalaistamaan sen vinoutunutta luonnetta eivätkä sen avituksella muodostunutta vallassa olevaa totalitaarista hallintarakennetta. He eivät tule tietoisiksi heitä ohjaavasta totalitarismista. He toimivat ymmärrystä vailla. He eivät halua kulkea kohti vapautta, päinvastoin, he voivat valita olla osa totalitaarista yhteiskuntaa.
Länsimainen yhteiskunta ei siis vapautunut pelosta, saavuttanut elämänhallintaa, kuvittelemallaan tavalla, mutta tavoite kyllä periaatteessa voidaan saavuttaa.
Muut ymmärtämisen tavat, jotka eivät vieraannuta kohteesta, jotka eivät pyri dominoimaan kohdetta, ovat portti ymmärtämiseen siinä kuin totalitarismista vapaan yhteiskunnan rakentamiseen. Taide voi periaatteessa avata muutoksen väyliä. Estetiikkaa ei tule ohittaa merkityksettömänä.
Toisin kuin ihmiset uskovat, myös kapitalistisissa yhteiskunnissa on merkittävissä määrin huolestuttavia totalitaarisia tendenssejä. Modernissa teknistyneessä kapitalismissa elävät amerikkalaiset ovat vähintäänkin vaarassa joutua totalitaarisen systeemin osasiksi.
Systeemi on tehokkuutensa vuoksi vaarallinen. Se tyydyttää useiden kohdalla riittävästi materiaalisia tarpeita, jolloin heidän mahdollisuutensa tiedostaa oman elämänsä ja yhteiskuntansa puutteita tukahtuvat. Ei synny riittävästi objektiivisesti arvioiden tarvittavaa muutosvoimaa. Tiedostava vähemmistö on käytännössä voimaton, valtaa vailla.
Systeemi on harmillisen kestävä. Kritiikki, jos sitä esiintyykin, valuu hanhen selkää.
Teknologian avulla tehokkaasti kaikkialle leviävä massakulttuuri ohjaa tiukasti ihmiset toimimaan kaavamaisesti, vaikka maassa korostetaan vapautta valita. Se ei totisesti edesauta yksilöä tiedostamaan sitä tosiasiaa, että on mahdollista nähdä todellisuus totutusta poikkeavalla tavalla. Kaikille tarjotaan vain yhtä ja samaa. Viihdeteollisuus ja massamedia ovat olennainen osa ongelmallista establishmenttia.
Ihmisillä ei ole yhteiskunnallista valtaa siinä määrin, kuin he kuvittelevat. Esim. poliittiset valinnat ovat melko näennäisiä, poliitikot ovat osa establishmenttia, joten erot heidän välillään eivät ole todellisuudessa merkittäviä. Poliitikoilla on omat sosiaaliset sitoumuksensa, joten he eivät välttämättä ole niin itsenäisiä toimijoita kuin äänestäjät olettavat. Puheet eivät vastaa tekoja, koska poliitikot palvelevat samanaikaisesti useampaa herraa. Kysymyksessä on systeemiongelma, ei sinällään toimivan systeemin vastainen salaliitto. Äänestäjien poliittiset valinnat perustuvat pitkälti vain pinnallisiin mielikuviin, poliittisiin mainoslauseisiin. Pienen yhteisön lähidemokratiaan verrattuna monimutkaistuneen yhteiskunnan omaksuma vallasta vieraannuttava demokratia takaa äänestäjille vain vähän todellista vaikutusvaltaa. Muodollinen demokratia ei siis takaa todellisen demokratian toteutumista.
Amerikkalaisessa yhteiskunnassa yksilö ei totisesti ole vapaa toteuttamaan inhimillistä potentiaaliaan, vaikka siihen alkaisi jo olla materiaaliset mahdollisuudet. Ulos kulutusyhteiskunnasta.

Yhteiskuntakritiikkiin luonnollisestikin yhdistyi amerikkalaisten kansallistunteen kritiikki. Vielä 1900-luvun keskipaikkeilla Amerikka oli pitkälti valkoisten, eurooppalaistaustaisten kansoittama valtio. Monikulttuurisuus, sellaisena kun se nykyään mielletään, on Amerikassa oikeastaan suht tuore ilmiö. Vasta 1965-laki avasi portit ulkoeurooppalaiselle massasiirtolaisuudelle, joka lähti purkamaan valkoisen valtakulttuurin hegemoniaa.
Länsi-Euroopassa Mussolinin johtama Italia ja erityisesti kansallissosialistinen Saksa toimivat ryhmäläisille varoittavana esimerkkinä vaarallisesta nationalismista.
Frankfurtilaisessa kielenkäytössä totalitarismi, fasismi, natsismi ja nationalismi kuuluvat samaan katraaseen. Ne ovat saman puun eri oksia. Ilmiöitä ei siis välttämättä tarvitse määritellä kovin tarkasti. Ilmiöitä ei kutsuttu niiden nimillä, esimerkiksi kansallissosialismia kutsuttiin natsismiksi, kansallissosialisteja kutsuttiin fasisteiksi, autoritaarisuutta kutsuttiin fasistiseksi asenteeksi tai piirteistöksi. Yhtenäiskulttuurin kohdalla viitattiin luontevasti totalitarismiin ja totalitarismin kohdalla fasismiin eli natsismiin.
Ajattelu oli hyvin käsitepainotteista. Käsitteitä käytettiin, sanoisiko, luovasti: käytettiin provokatiivisia käsitteitä, lainattiin lähinnä yksilötasoa kuvaavasta freudilaisesta psykoanalyysista käsitteitä omaan yhteiskuntatason ajatteluun, uudelleen määriteltiin käsitteitä.
Frankfurtilaisten ajattelussa painottuu kulttuurin merkitys. Taloudellisten tekijöiden vaikutuksen lisäksi, tai pikemminkin sijaan, tuli kiinnittää huomiota yhteiskunnassa ilmeneviin psykososiaalisiin tekijöihin, jotka vaikuttavat ihmisten valintoihin. Tuli pyrkiä kohti yksilön vapautumista ja demokraattista yhteiskuntaa; tarvittiin radikaali muutos, ei nykysysteemin sisäistä hienosäätöä.
Perinteisen marxilaisen muutosvoiman, proletariaatin, nähtiin kuihtuneen. Amerikkalaiset työläiset olivat vaurastuneet ja nekin, jotka elivät niukkuudessa, katsoivat, että voisivat jatkossa hyötyä kapitalistisesta systeemistä. Työväenluokan katsottiin olevan niin integroitunut kaikki nielevään systeemiin, että muutosvoimaa tuli hakea muuta kautta. Sorrettujen vähemmistöjen kansalaisoikeuksia tuli tukea. He eivät olleet osa manipulatiivista systeemiä.
Ylipäänsä ihmiset, jotka kokisivat elämänsä sietämättömäksi, taloudellisesta statuksestaan riippumatta, ja ymmärtäisivät, että näin ei tarvitse olla, voisivat vapautua elämään mielekästä elämää ja toimia yhteiskunnallisena muutosvoimana.
Linjauksessa frankfurtilaisuus irtoaa marxilaisuudesta, vaikkakin ottaa siitä taustatukea ja taistelutahtoa.

Tarkastellaan hieman joitain koulukunnan näkyvimpiä amerikkalaisen valtakulttuurin ja nationalismin kriitikkoja.

Erich Fromm (1900-1980) oli koulutukseltaan sosiologian tohtori ja psykoanalyytikko. Hän mm. toimi psykologian professorina Michiganin osavaltionyliopistossa ja vaikutti New Yorkissa. Häntä kutsuttiin yleensä psykoanalyytikoksi ja filosofiksi, mutta myös psykologiksi.
Hän kritisoi amerikkalaista kulttuuria laajalti. Amerikkalaiset ovat vieraantuneet mielekkäästä työstä. Amerikkalaisten perhe- ja parisuhteet ovat pinnallisia. Amerikkalaiset ovat poliittisesti eli yhteisöllisesti välinpitämättömiä.
Vapauden käsite oli Frommille tärkeä. On vapautta johonkin ja vapautta jostakin, jälkimmäinen viittaa pakoon.
Fromm puhui autoritaarisesta persoonallisuudesta, joka altisti yhteiskunnan diktatuurille.
Autoritaarisen persoonan vastakohta on kypsä, vapaa ihminen- ihminen, jolla on kyky rakastaa, olla luontevasti yhtä koko maailman kanssa, olla yhteydessä ympäristöönsä samaan aikaan, kun kykenee olemaan itsenäinen. Vapaalla ihmisellä on käytössään järki, jonka avulla voi ymmärtää todellisuutta pintaa syvemmältä. Hänellä on ymmärrys.
Autoritaarinen persoona ei edes aikuisena ole kehittynyt siinä mielessä, että häneltä löytyisi kykyä rakastaa ja ymmärtää todellisuutta. Hänellä ei ole kykyä olla osa muuta maailmaa. Hän kokee irrallisuutta. Irrallinen, pelokas ihminen tuntee tarvetta olla yhteydessä ympäristöönsä. Koska hän ei kykene luomaan suhdetta, joka perustuisi terveen ihmisen rakkaudelle ja ymmärrykselle, hän luo epäterveen, infantiilin symbioottisen suhteen, joka perustuu itsensä menettämiseen ja tuhoutumiseen, toisten kanssa yhteensulautumiseen.
Autoritaarisella persoonalla on kaksi muotoa, alistuva ja hallitseva eli masokistinen ja sadistinen.
Masokistisen persoonallisuuden tarvitsee epävarmuutensa ja pelkojensa vuoksi olla osa suurempaa kokonaisuutta, oli kokonaisuus sitten idea, instituutio tai joku toinen ihminen. Hänelle on tärkeää kokea kohteen, johon hän haluaa linkittyä, olevan ylivoimainen ja kokea, että on itse tätä kautta suuri. Paradoksaalisesti kuitenkin käy niin, että autoritaarinen persoona kokiessaan olevansa osa suurta upeaa kokonaisuutta pienentää ja mitätöi itseään. Kyseinen persoona haluaa ottaa vastaan käskyjä ylemmältään, tällä tavalla hänen ei tarvitse ottaa vastuuta omista toimistaan.
Masokistinen henkilö, joka hakee riippuvuussuhdetta, on sisimmässään peloissaan omasta riittämättömyydestään, voimattomuudestaan ja yksinäisyydestään. Henkilö etsii voimakasta johtajaa, joka kykenee symbiosisuhteen kautta antamaan hänelle suojan. Masokistinen henkilö, joka pelkää vapautta ja pakenee sitä idolisointiin, on juuri sellainen henkilö, johon autoritaarinen järjestelmä nojaa. Natsismi ja stalinismi toimivat esimerkkeinä autoritaarisesta järjestelmästä.
Sadistinen persoonallisuus kokee itsensä voimakkaaksi niin kauan, kun voi hallita ja ahmia itseensä alistuvia persoonallisuuksia. Tavanomaisesta ajatuttelutavastamme poiketen sadismilla ei tarvitse viitata vahingoittamishaluun. Sillä voidaan viitata tarpeeseen hallita. Väkivalta ja nöyryytys ovat vain keinoja, joilla hallinnan tunne voidaan saavuttaa; radikaalein tyydytys on saada kontrollin kohde tottelemaan ja kärsimään vapaasta tahdostaan ilman mitään rajoituksia.
Jokaisella autoritaarisella persoonalla on sekä masokistinen että sadistinen puoli ja riippuu tilanteesta kumpi puoli milloinkin aktivoituu. Malliesimerkki autoritaarista persoonallisuudesta, Adolf Hitler, antautui luonnon laille samalla kun katsoi, että oli oikein hallita ihmisiä.
Frommista auktoriteetin hyväksyminen voi olla myös tervettä, jos se perustuu kriittiselle analyysille kohteen kyvykkyydestä. Auktoriteetin tunnustaminen ei pienennä tunnustajaa, koska se on vain väliaikaista ja tilanteeseen liittyvää. Rationaalisesti valittu auktoriteetti pienentää omaa merkitystään sitä mukaa, kun auktoriteettia seuraavan oma kompetenssi kasvaa. Irrationaalinen, emotionaalisesti valittu, auktoriteetti sen sijaan suurentaa merkitystään ja pienentää seuraajaansa, sitä enemmän mitä pidempään riippuvuussuhde kestää.
Kaikki suuret diktatuurit perustuvat irrationaaliselle, autoritaariselle vallankäytölle. Kaikki hedelmälliset kulttuurit puolestaan perustuvat rationaaliselle auktoriteetin käytölle. Yhteiskunnassa ei ole tällöin syytä vedota irrationaalisiin voimiin, ihmiset kykenevät itse hahmottamaan yhteiskunnan toiminnot oman ymmärryksensä avulla ja sosiaalisesti.
Tärkeintä on pyrkimys kohti itsenäisyyttä, kohti tiedostavaa yksilöä. Tähän tarvitaan kykyä hallita todellisuutta ymmärryksen ja rakkauden keinoin. Näihin kykyihin nojaa yksilön kyky toimia itse omana auktoriteettina. Tämä puolestaan muodostaa perustan poliittiselle demokratialle.

Fromm katsoi, että terveen nationalismin lisäksi on olemassa patologista nationalismia. Patologinen nationalismi ei ole pääasiassa rakkautta omaa kansakuntaa kohtaan, vaan jotain, josta yltiöisänmaallisuus, jingoismi, voisi olla yksi äärimmäinen ilmentymä. Patologinen nationalismi on sen laatuista nationalismia, jollaista ei saisi olla olemassa; nationalismia, jossa rakkaus omaa kansakuntaa kohtaan on ristiriidassa ihmisyyttä kohtaan tunnetun rakkauden kanssa. Analogiaa käyttäen: Tunteet perhettä kohtaan voivat olla niin voimakkaita, että ne estävät ulkopuolisten rakastamisen. Joskus mies rakastaa äitiään niin paljon, ettei rakasta vaimoaan. Se, mikä yksilön elämässä on huonoa on myös yhteiskunnan elämässä huonoa.
Ulkomaailmaa, käytännössä ulkoryhmäläisiä, psykologisesti poissulkevaa nationalismia selittää patologinen ryhmänarsismi. Ryhmänarsismin avulla jäsenet voivat kompensoida heikkoa sosioekonomista statustaan ja menetyksiään korostamalla perusteettomasti oman etnisen ryhmänsä paremmuutta. Kansallissosialismin nousua Saksassa selitti Frommin mukaan juuri tällainen patologia. Intensiivisintä ryhmänarsismia esiintyy niillä, jotka ovat taloudellisesti ja kulttuurisesti köyhimpiä. Hitlerin tukijoukot eivät nousseet keskiluokasta eivätkä työväenluokasta, vaan vanhasta ja romuttuvasta alemmasta keskiluokasta, joka oli osin tuhoutunut keisarillisen Saksan romahduksen myötä.
Itseä psyykkiseltä romahdukselta suojellakseen narsistisesti häiriintyneellä ryhmällä on pakottava tarve hyökätä voimakkaasti ryhmään kohdistuvaa kritiikkiä vastaan. Paha projisoidaan tavanomaisesti ryhmän ulkopuolelle, kuva itsestä pyritään pitämään hyvänä. Realistinen käsitys ja sen pohjalta nouseva itsekritiikki ei ole mahdollista.
Ryhmänarsismi estää todellisuuden havaitsemisen objektiivisesti. Ryhmä on psykologisesti maailmalta sulkeutunut, joten vain oma sisäinen todellisuus on sille totta.
Patologinen narsismi estää myös rakastamiskyvyn. Riittävän avointa suhdetta ulkomaailmaan ei muodostu eikä kehity kykyä havaita itsensä ulkopuolista todellisuutta itsestä irrallisena. Muut havaitaan vain omien tarpeiden valossa, niiden tyydyttäjinä.
Fromm etsi psykologina patologisen nationalismin juuria, lähestyi sosiaalista narsismia yksilötason narsismin kautta. Hän rinnasti ilmiöt toisiinsa. Hän lähti Freudin käyttämästä Narkissos- vertauksesta, jossa yksilö sulkeutuu ulkomaailmalta omaan, itseä jumaloivaan maailmaan, joka lopulta johtaa tuhoon.
Narsistisesti häiriintyneelle yksilölle mikä tahansa häneen liittyvä seikka voi olla merkittävä narsistisen kiintymyksen kohde, johon keskittyminen ja/tai jonka palvonta takaa hauraan, mutta kuitenkin olemassa olevan minäkuvan. Merkittäväksi voi nousta esim. jokin yksilön fyysinen ominaisuus, kasvot, hiukset ymv.. Tätä kautta ilmiö linkittyy nationalismiin. Yksilö nääs voi siirtää narsisminsa kohdistumaan myös sosiaaliseen ilmiöön. Ryhmätasolla kyseinen kohde voi olla myös rotu, oma kansallisuus, poliittinen ideologia. Rotuni on ylivoimainen, minä olen ylivoimainen.
Summa summarum: Narsistisesti häiriintyneellä nationalistisella ryhmällä ei ole ymmärryskykyä eikä kykyä rakastaa. Ryhmäläisillä ei ole tervettä, ilman muiden ryhmien mustamaalausta toimivaa minäkuvaa. Heillä esiintyy epärealistista itseihailua. Ryhmä on kognitiivisesti, sosiaalisesti ja moraalisesti sokea.

Narsistisesta nationalismista poiketen hyvälaatuinen nationalismi, joka ilmenee itsenäisyytenä ja vastuunottona, on positiivinen ilmiö. Tällaisessa nationalismissa, isänmaallisuudessa, suhde ihmiskuntaan, ihmisyyteen, pysyy avoimena.
Hyvälaatuisen nationalismin hyödyistä puhuminen ei Frommista ollut yhtä tärkeää kuin sen vastakohdan haitoista.

Frommin ajatukset eivät arjen näkökulmasta ole uskottavia. Olivatko kansallissosialistisen Saksan taustalla vaikuttamassa kansalaisten persoonapatologiasta johtuvat irrationaaliset auktoriteettisuhteet, kuten Fromm antaa ymmärtää? Jos kansallissosialistinen Saksa nojasi kansalaisten persoonapatologiaan, merkittävän määrän saksalaisista piti olla häiriintyneitä. Onko tämä järkevää määrittelyä? Vai oliko niin, että kansallissosialismia tosiasiassa kannatti vain pieni vähemmistö? Fromm ei kuvauksessaan viittaa pieneen vähemmistöön.
Miten suuri vaikutus nationalismin kannatukseen yksilötason narsistisella patologialla olisi ylipäätään voinut olla? Oletetaan, että sillä oli merkittävä vaikutus. Tällöin merkittävän osan nationalistisen Saksan kansalaisista olisi täytynyt olla häiriintyneitä. Miten todennäköistä tämä on?
Jos saksalaisten kuvailussa kyse ei ollutkaan häiriintyneisyydestä sanan varsinaisessa merkityksessä, miksi käyttää näin patologisoivia käsitteitä?
Todisteita Fromm ei väitteilleen esitä. Kun patologian olemassaoloa koskevat väitteet ovat kärjekkäitä, todistustaakka on kuitenkin painava. Freudilaiseen psykoanalyysiin vetoaminen ei todista kohteesta mitään, käytetyt käsitteet viittaavat muihin saman opin käsitteisiin. Näkemys on siis sisäisesti tosi, mutta vain sisäisesti. Ilmiötä voi havainnollistaa sitä kautta, että psykoanalyyttiset käsitteet eivät käänny tieteen kielelle eikä psykoanalyyttisiä ilmiöitä yritetäkään tutkia havaintopohjaisesti, kuten joidenkin muiden psykologisten ilmiöiden kohdalla tapana on.
Psykoanalyyttinen lähestymistapa sukeltaa syvälle pinnan alle, etsii ”piilotettuja” totuuksia. Tämä mahdollistaa tarinointia, kuten näistä esimerkeistä voi havaita.
Luonnollista perustaa saksalaisten tai nationalististen ihmisten toiminnalle Fromm ei näytä löytävän. Eikö tämä näkökulma olisi pitänyt pitää mukana ensisijaisena selittäjänä. Frommilla tietyn maailmankatsomuksen tai poliittisen ideologian valinta nojaa yksilön persoonapatologiaan, ei yksilön persoonaan.
Onko ihmiskunnan, ihmisyyden, kanssa ristiriitainen, muiden suhteen sokea, patologinen nationalismi vain käsitteellisesti olemassa? Kyllä. Nationalismi on käytännössä aina omanarvontuntoista ja ulkoryhmäläisyyttä rajaavaa. Se on luonteeltaan voimakasta. Se ei ole patologista, se palvelee ryhmäläisten eloonjäämistä ja lisääntymistä. Se ei ole Ihmisyyden eikä ihmiskunnan kanssa ristiriidassa. Entä patologisen nationalismin vastakohta, ihmiskunnan suhteen ristiriidaton, ulkoryhmäläisyydelle avoin, nöyrä nationalismi? Sitä ei reaalimaailmassa ole olemassa. Kun kansa ei rajaa ulkoryhmäläisyyttä ulos, menettää omanarvontunteensa, nationalismi on mennyt. Nationalismissa ei voi rakastaa omaa maata ja ihmiskuntaa ihmiskunnan vinkkelistä katsottuna sopivassa suhteessa. Resurssitaistelussa on tehtävä valinta oman ja vieraan välillä. Valintahetkellä ihmiskunta on yhtä kuin oma kansa ja kansalaiset yhtä kuin ihmisyys ja ne pyritään turvaamaan. Fromm haihattelee.
Frommin kohdalla ei voi ohittaa historiaa. Marxismi ja kansallissosialismi ottivat rajusti yhteen Saksassa. Marxismi hävisi. Frommin ajatukset eivät välttämättä ole vain ihmismielen ymmärtäjän tai filosofin ajatuksia. Oikeastaan ne näyttävät rakentavan kansallissosialismille, kuten myös “vaaralliselle” nationalismille, vastaideologiaa: On kaksi suuntausta, jotka toimivat vastavoimana narsismille, aito uskonnollinen asenne ja moderni, itsekriittisyyteen kykenevä tieteellisyys. Euroopassa kuitenkin uskonnollisuus on ryhmänarsistista ja tiede teknisten saavutusten narsistista palvontaa.
Jos suuntaa ei muuteta, on vaarana menettää se, mitä ihmiskunta on saavuttanut viimeisten 2500 vuoden aikana, kuten myös se, mitä Eurooppa ja Amerikka ovat saavuttaneet viimeisten 200 vuoden aikana.
Länsimaisten ihmisten täytyy tulla tietoisiksi arvostelukykyään hämärtävistä narsistisista piirteistä. Heidän tulee kehittyä kohti ikiaikaista viisautta, viisautta, joka kulkee läpi heprealaisprofeettojen, läpi kristillisyyden, renessanssin, valaistuksen, aina miehiin kuten Albert Schweitzeriin tai Albert Einsteiniin. Humanismia, jossa jokainen meistä kantaa sisällään koko ihmiskuntaa, jokainen meistä on syntinen, kuten myös synnistä vapaa, pyhimys. Frommista mikään inhimillinen ei saisi olla meille vierasta. Ihmisten täytyi joko pyrkiä elämään saarnaamiensa hyveiden mukaisesti tai he rappeutuisivat narsistisesti palvoessaan ideologioitaan ja teknologiaansa.
Tarvittavaa kehitystä ei Frommin mukaan voinut saavuttaa nostalgisesti, palaamalla 1800- luvulle. Menneisyyteen ei voi palata. Tarvittiin uudenlaista renessanssia, projektia, jossa pyritään palauttamaan ne arvot, joihin ihmisten kulttuurinen yhteisö historiallisesti perustuu. Tuli palauttaa järjellisyys ja humanistinen asenne muita ihmisiä ja kansoja kohtaan.
Jotta voitaisiin pelastua uusien epäjumalien, siis rodun, opin, kansakunnan ja teknisten laitteiden, palvonnalta, tarvittiin sekä uutta humanismia että uutta rationalismia. Tarvittiin rationalismia, joka eroaa 1700- luvun rationalismista; sen ei pidä olla luonteeltaan naiivia, vaan jopa kyynisen realistista. Frommin visioiman projektin lopputuloksena syntyisi näennäisesti ristiriitainen uskon ja äärimmäisen realismin yhdistelmä.
Frommista länsimainen valistusfilosofia ei siis ollut onnistunut pyrkimyksissään. Se oli luotsannut jingoismia.

Saksalaiseksi filosofiksi, sosiologiksi ja psykologiksi kutsuttu Theodor Adorno (1903-1969) vaikutti mm. New Yorkista ja Kaliforniasta käsin amerikkalaiseen kulttuuriin. Taustalla hänellä oli opintoja musiikin, sosiologian, psykologian ja filosofian alalta. Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa hänelle myönnettiin filosofian ja sosiologian professuuri Frankfurtin Yliopistossa.
Adorno kritisoi amerikkalaista kapitalistista populaarikulttuuria totalitarismista. Kulttuuriteollisuus tuottaa kulttuurikulutukseen kulttuurituotteita, kaikille yhtä ja samaa. Ihmisille kuitenkin olisi hyväksi tiedostaa totutusta poikkeavan kokemusmaailman ja maailmankuvan mahdollisuus. Taide voi avata ymmärryksen portit.
Adorno kritisoi myös eurooppalaisten näkemystä tiedosta ja tietämisestä.
Kuuluisaksi Adorno on tullut autoritaarisuuden kritiikistään. Hän oli mukana UC Berkeleyn tutkijoiden kanssa määrittelemässä 1950-luvulla julkisuutta saanutta autoritaarista persoonallisuutta.
Muistakaamme, että frankfurtilaisten ajattelussa fasismi rinnastuu natsismiin ja nämä linkittyvät totalitarismiin.
Adorno lähti siitä, että fasismi ei rajoitu tiettyyn yhteiskunnalliseen tilanteeseen eikä selity karismaattisen poliittisen johtajan lumovoimalla, vaan se voi kehittyä tiettyjen kasvuolosuhteiden paineesta. Amerikkalainen yhteiskunta voi kehittyä myötämieliseksi fasismille, jos sen jäsenten viettielämä pääsee häiriintymään. Näin voi käydä, jos lapsen varhainen vuorovaikutussuhde pääsee häiriintymään hänen vanhempansa autoritaarisen patologian vuoksi. Autoritaarisesta vanhemmasta on välttämätöntä alistua jonkun toisen auktoriteetille ja vaatii samaa lapseltaan. Psykoanalyyttisesti ilmaisten superego, yliminä, on ankara ja voimakas. Ego, minä, puolestaan on heikko. Egon tulisi kuitenkin olla vahva, jotta se kykenisi tasapainottamaan idin vietti-impulssien ja superegon moraalivaatimusten välistä ristiriitaa. Heikolla egolla varustettu henkilö on taipuvainen myrskyisään sisäiseen konfliktisuuteen, tasapainottomuuteen.
Autoritaarinen vanhempi kohtelee lasta ankarasti. Hän vaatii lasta alistumaan tavanomaisiin käyttäytymissääntöihin. Totteleminen on lapsen korkein hyve.
Näin tehdessään hän rajoittaa lapsen luontaista kehitystä, jolloin lapsi joutuu torjumaan kiellettyjä impulssejaan, esimerkiksi homoseksuaalisia. Lapsi joutuu riippuvuussuhteensa vuoksi torjumaan vanhempansa jyrkästä, jäykästä, suvaitsemattomasta kasvatusasenteesta syntyneet pettymyksen, pahan olon, aggressiivisuuden tunteet ja idealisoi häntä. Lapsi identifioituu häneen. Tällainen persoona projisoi tiedostamattomat aggressiiviset ja seksuaaliset tuntemuksensa ulkomaailman ominaisuuksiksi.
Projektiivisen defenssin käytön myötä suhde ulkoryhmäläisiin häiriintyy. Havainto ulkoryhmäläisistä vääristyy negatiiviseksi. Syntyy ennakkoluuloisuutta, yhteiskunnallista kuppikuntaisuutta.
Materiaali projektiin saatiin lähinnä valkoisista, ei-juutalaisista, keskiluokkaisista syntyperäisistä amerikkalaisista. Arvioita tehtiin kyselyformaattia käyttäen. Osaa henkilöistä myös haastateltiin ja arvioitiin psykoanalyyttistä vapaan assosiaation menetelmää käyttäen, jossa yksilö projisoi ulkomaailmaan tiedostamattomia tendenssejään. Kartoitettiin mm. persoonallisuutta, perhesuhteita, lapsuutta, sosiaalisia suhteita, poliittisia näkemyksiä, mielipiteitä vähemmistöistä ja rodusta. Myös haastateltavien kognitiivista tyyliä määriteltiin, esim. jäykkä versus joustava tyyli. Luonnollisesti myös tulosten tulkinnassa käytettiin psykoanalyysia.
Elämään jäi F-skaala, F niin kuin fasisti. Sen avulla voidaan verifioida autoritaarista persoonallisuutta. Samalla voidaan todentaa yksilön ennakkoluuloisuutta ja epädemokraattisia tendenssejä. Seuraavat piirteet ja niistä muodostuva klusteri ovat arveluttavia:
Sovinnaisuus: sitoutuminen sovinnaisiin arvoihin.
Autoritaarinen alistuminen: alistuminen sisäryhmän auktoriteettihahmoille.
Autoritaarinen aggressio: aggressio ihmisiä kohtaan, jotka rikkovat sovinnaisia arvoja.
Anti-intraseptio: subjektiivisuuden ja mielikuvituksellisuuden vastaisuus.
Taikauskoisuus ja stereotypioiden käyttö: usko henkilökohtaiseen kohtaloon ja jäykän kategorinen ajattelutapa.
Valta ja taipumattomuus: alistumisen, hallitsemisen ja voiman pönkittämisen korostaminen.
Tuhoavuus ja kyynisyys: vihamielisyys inhimillisyyttä kohtaan.
Projektion käyttö: taipumus nähdä maailma vaarallisena paikkana; defensiivinen tarve projisoida ympäristöön tiedostamattomia, torjuttuja impulsseja.
Seksuaalisuus: yletön kiusaantuneisuus nykyaikaisista seksuaalitavoista.

Käytännöllisesti katsoen henkilö, jolla oli amerikkalaiselle keskiluokalle suht tyypilliset perinteiset patriarkaattiset, patrioottiset arvot ja asenteet ja joka itseensä luottaen kasvatti lapsensa, voitiin F-skaalan avulla melkoisen luontevasti todentaa persoonaltaan autoritaariseksi, demokratiavastaiseksi ja täten kasvattajana arvelluttavaksi.
Projekti viestitti tarvetta löytää keinoja vaikuttaa amerikkalaisen kantaväestön perhe-elämään. Ei hierarkista valtavirtakasvatusta vaan patologisten vanhempien vaikutusvaltaa vähentävää sosialisaatiota tuli tukea. Lapsen on hyvä löytää oma yksilöllisyytensä, myös sensuelli puolensa.

Tieteellisyys loisti projektissa poissaolollaan. Yleisölle kuitenkin välitettiin kuva, että tutkijat ovat löytäneet amerikkalaista yhteiskuntaa tutkiessaan valkoisilta, ei-juutalaisilta, keskiluokkaisilta, etnosentrisyyttä kannattavilta syntyperäisiltä amerikkalaisilta persoonapatologiaa, joka voidaan F-skaalan avulla tunnistaa. Tämä on vaarallista, patologia tuottaa yhteiskuntaan epädemokraattisia tendenssejä, vähemmistöryhmiin kohdistuvaa ennakkoluuloisuutta.
Tarkastellaan projektin päättelytapaa. Rajattu määrä persoonapatologiaa on yhteiskuntatasolla merkityksetön ilmiö. Oliko siis merkittävä osa amerikkalaisen yhteiskunnan jäsenistä jo päässyt tai voisi jatkossa päästä häiriintymään? Onko tämä järkevää määrittelyä? Jos ei, jos kyse oli pikemminkin siitä, että yhteiskuntaan oli kasvanut tai voisi jatkossa kasvaa liikaa ei-toivottuja, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti häiriintyneitä, ihmisiä, miksi kuvata heitä näin patologisoivaa kieltä käyttäen?
Psykoanalyyttisessa maailmassa ilmiöitä kuvaillaan usein hyvinkin kärjekkäillä, patologiaan viittaavilla käsitteillä. Tämä näkyy erittäin selvästi F-skaalan käsitteistössä. Sen kuvaamia ilmiöitä olisi voinut kuvata patologiasta vapailla käsitteillä. Tällöin ei olisi ollut löydettävissä minkään sortin persoonapatologiaa.
Kuten Frommin kohdalla jo viittasin psykoanalyyttinen päättelytapa sallii havaitusta ilmiöstä sille vastakkaisia tulkintoja käyttämällä torjunta- tai tiedostamaton- käsitteitä. Tähän absurditeettiin on viitattu psykoanalyysin isän Sigmund Freudin sikarinpolton yhteydessä toteamuksella “joskus sikari voi olla vain sikari”. Psykoanalyysi sallii pitkälle vedettyjä tulkintoja, jotka pohjaavat lähinnä vain teoreettiseen päättelyyn.
No, projektissa oli muitakin ongelmia jo mainitun freudilaisen lähtökohdan lisäksi, jonka jo itsessään olisi pitänyt olla merkki pseudotieteellisyydestä. Esim. arvioitava joukko oli valikoitunut eikä edustanut riittävästi amerikkalaisia, keskiluokkaisia, valkoisia, ei-juutalaisia, joten tulosten yleistettävyydessä oli ongelmia. Kyselyformaatti oli laadittu tuloksia vääristävästi. Jotkut kysymykset olivat epämääräisiä, joten vastausten merkitys jäi liian tulkinnanvaraiseksi. Vastauksia oli tulkittu kärjekkäästi. Haastattelijat eivät tehneet työtään sokkona, tietämättömänä arvioitavien asenteista, joten ennakkotieto on voinut aiheuttaa tuloksia vääristävää asenteellisuutta. Nämä projektin ongelmat on tuotu selkeästi esille, mutta tarina se vain jatkaa tiedostavan sivistyneistön parissa kulkuaan, toki päivitettynä versiona. Ja kyseessä on uutta tutkimusta stimuloiva, kuten myös yhteiskunnallisesti merkittävä tietolähde.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt, ettei lainkaan todistettu, että F-skaalan sisältämä klusteri oli juuri fasismiin taipuvaisille ominainen, kuvasiko se “fasistista luonnetta”. F-skaalaa ei koskaan käytetty itsenäisesti, sitä käytettiin aina osana laajempaa kyselylomaketta. F-skaalaa ei siis koskaan testattu vakavasti. Frankfurtilaisittain ajateltuna kysymys vakavasti otettavasta testauksesta oli ohitettavissa. Jos testaus olisi ollut mielipidekyselyä yksinomaan F-skaalaa käyttäen ja eri väestöryhmien fasistisen potentiaalin arviointia vain tällä perusteella, tärkeää tietoa olisi jäänyt saamatta. Etnosentrisyyttä paljastavan E-skaalan mukana pitäminen antoi tärkeää tietoa antidemokraattisen potentiaalin määrästä ja laadusta. Projektiin osallistuneet katsoivat, että potentiaalin ja toiminnassa näkyvän välillä olevaa eroa ei tule liioitella. Kun otetaan huomioon emotionaalisesti määräytyneet antidemokraattiset taipumukset, joita henkilöllä on, on kaikki syy olettaa, että ne tyypillisesti tulisivat ilmi antisemitismiä paljastavissa AS-kohdissa ja etnosentrisyyttä paljastavissa E-kohdissa, kuten myös autoritaarista persoonallisuutta paljastavalla F-skaalalla ja muilla epäsuorilla menetelmillä. He päättelivät, että henkilö, joka saisi korkeita pisteitä F-skaalalla, mutta ei AS- tai E-skaalalla, olisi sellainen poikkeustapaus, jonka vähemmistöihin kohdistuvien ennakkoluulojen ilmaisun inhiboituminen vaatisi poikkeuksellisen selityksen.
Mielenkiintoista sinänsä, että Adorno oli ilmeisesti jossain määrin tietoinen projektin epätyypillisestä luonteesta. Adornon mukaan työskentely Berkeleyssä oli vapaata. F-skaalaa kehitettiin siinä määrin vapaan tiedekäsityksen pohjalta, että se poikkesi merkittävästi pedanttisesta käsityksestä, jonka mukaan tieteen tulee oikeuttaa jokainen askeleensa. Adorno arveli tämän johtuvan heidän neljän projektia vetävän psykoanalyyttisesta taustasta ja yhteydestä vapaan assosiaation metodiin. Tuli ottaa huomioon, että Autoritaarinen persoonallisuus- projekti, jota kritisoitiin monesta asiasta, mutta jonka kosketuspintaa amerikkalaiseen materiaaliin tai toimintatapoihin ei koskaan kielletty, syntyi tavalla, joka ei lainkaan vastannut tavanomaista käsitystä positivismin asemasta sosiaalitieteissä.

Todellakaan kyse ei ollut tavanomaisesta positivistisesta tieteellisestä tutkimuksesta, vaan projektista, joka psykoanalyyttisen maailmankuvan lisäksi sisälsi marxilais-vaikutteisen maailmankuvan ja historiallisen kontekstin.
Projekti ei alkanut Amerikassa eikä sen teema kummunnut amerikkalaisesta yhteiskunnasta. Se alkoi Saksassa. Jo 1930-luvulla julkaistiin Studien über Autorität und Familie, jossa käsiteltiin mm. saksalaisista kerättyä materiaalia. Erich Fromm ja Herbert Marcuse olivat Max Horkheimerin mukana kyseisessä projektissa. Amerikassa ajattelua muokattiin siten, että vastakohta autoritaariselle persoonalle ei enää ollut vallankumouksellinen persoonallisuus, se oli demokraattinen persoonallisuus. Arvot ja käyttäytymistavat, jotka aikaisemmin yhdistettiin marxismiin, yhdistettiin nyt demokratian kannattamiseen.
Kirjalle suunniteltiin nimeä The Fascist Character. Adorno oli huolissaan siitä, että Berkleyn avustajat korvaisivat nimen pehmeämmällä nimellä Character and Prejudice. Tämä johti siihen, että 1948 lähtien kirja ajateltiin julkaista nimellä The Potential Fascist. Nimi kuitenkin pehmennettiin yhteiskunnalliseen tilanteeseen sopivammaksi. Amerikassa oli siirrytty toisen maailmansodan aikaisesta Stalin-liittoutumasta kylmän sodan aikaan. Amerikkalaisten kuvaaminen fasisteiksi ei olisi ollut poliittisesti järkevää, koska fasisti oli neuvostoliittolaisten amerikkalaisista käyttämä propagandatermi ja täten olisi viitannut sitä käyttävän kommunismimyönteisyyteen. Lopullinen nimi The Authoritarian Personality oli viime hetken kompromissi.
Juutalaisten taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen vaikutusvalta oli nationalistisessa Saksassa joutunut vastatuuleen. Erityisesti marxilaisuus oli ärsyttänyt Adolf Hitleriä, se hajotti saksalaista kansaa, mitätöi kansallistunnetta ja heikensi valtion kykyä ajaa Saksan kansan etua.
Poliittisen ilmapiirin kiristyttyä Adorno, kuten muutkin yhteisön jäsenet, oli, käytännöllisesti katsoen, potkaistu maasta. Euroopan poliittinen tilanne ei jättänyt koulukunnan jäseniä kylmäksi. Länsimaisten ihmisten antisemitismiin tuli puuttua.
Adorno katsoi, että kasvatuksen tehtävä oli varmistaa, että Auswitch ei koskaan enää toistu.
Adorno oli kiinnostunut löytämään potentiaaliset antisemiitit ja antisemiitit puhtaasti epäsuorien indikaatioiden avulla. Oli toivottavaa löytää heidät ilman juutalaisia koskevia kysymyksiä tai ottamatta esille ilmiöitä, joilla on ilmeinen yhteys antisemitismiin. Adorno piti epäsuoraa lähestymistapaa ilmeisen hyödyllisenä.
Hän oli hyvin viehtynyt ajatuksesta, että voitaisiin vedota ihmisten sosiaalisiin ennakkoluuloihin propagandatarkoituksessa, jos tähän saataisiin näyttöä. Rikollisten ja vanginvartijoiden tutkiminen oli loistava idea. Tutkimus oli helposti käytettävissä antisemitismin vastaiseen mielipidemuokkaukseen, jos voitaisiin osoittaa, että korkea osuus rikollisista olisi äärimmäisiä antisemiittejä. Vastaavasta syystä Adorno halusi myös yrittää tutkia psykopaatteja mielisairaaloissa.
Projektia rahoitti Amerikan juutalainen komitea. Max Horkheimer toimi yhteyshenkilönä, hän katsoi, että rahoituksen edellyttämät tavoitteet pysyivät projektiin osallistuvien mielessä. Komitea halusi saada näyttöä antisemitismin, fasismin ja tuhoisan luonteen yhteydestä. Se halusi saada myös testatun näytön siitä, että antisemitismi on uhka demokraattiselle sivilisaatiolle.
Projektin pohjalta julkaistu kirja The Authoritarian Personality oli osa Amerikan juutalaisen komitean tieteellisen tutkimuksen laitoksen sponsoroimaa sarjaa Studies in Prejudice.
Ennakkoluulo toimi eufenismina antisemitismille. Näin ilmiö ei linkittyisi niin vahvasti tiettyyn historialliseen kontekstiin eikä tiettyyn ihmisryhmään, joten asialla voitaisiin katsoa olevan yhteiskunnallisesti laajempi merkitys. Myös mahdollinen juutalaisvastaisuus voitaisiin näin ohittaa eikä muodostuisi vaikutelmaa siitä, että joku vieras työntää näppinsä amerikkalaisten perhe-elämään.

Ajatushautomon poliittisesti näkyvä toimija Herbert Marcuse (1898-1979) vaikutti akateemiseen maailmaan mm. New Yorkista, Walthamista ja San Diegosta käsin. Hän toimi Kalifornian yliopiston opettajana ja filosofian ja poliittisen tieteen professorina Brandeisin juutalaisessa yliopistossa Walthamissa. Hänellä oli taustallaan saksalaisen kirjallisuuden ja filosofian opintoja. Häntä kutsutaan saksalaisamerikkalaiseksi filosofiksiksi, sosiologiksi ja poliittiseksi teoreetikoksi.
Marcuse oli voimakkaasti sitoutunut kriittiseen filosofiaan, yhteiskunnalliseen muutokseen. Hän oli näkyvä hahmo 1960-luvun marxilaisessa opiskelijapolitiikassa ja tuki uutta vasemmistoa, joka lähti leviämään 1970-luvulta. Marcuse näki yhteiskunnan feminisoitumisen myönteisenä ja kannatti feminismiä. Rasismista tuli päästä irti. Afroamerikkalaisille piti vihdoinkin realisoida heille jo aikaa kuuluneet kansalaisoikeudet.
Marcuse hahmotteli marxilaiselle liikehdinnälle toimintastrategiaa. Hän suositteli opiskelijaradikaaleille irtaantumista työväen poliittisesta toiminnasta.
Liikkeen tuli tarvittaessa osata olla pragmaattinen. Varakkaiden liberaalien kanssa liittoutumisen taloudelliset hyödyt köyhälle liikkeelle olivat ilmeiset. Liikkeen sisäiset ideologiset erimielisyydet olivat käytännössä merkityksettömiä, ne tulisi osata ohittaa ja toimia yhtenä rintamana. Vaikutusvaltaa tuli hakea yhteiskunnan instituutioihin vaikuttamalla. Voisi sanoa niin, että Marcuse käytännössä ohitti marxilaisen opin, jätti sen vaikuttamaan taustalle.
Marcuse painotti yliopistojen roolia yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa ja kritisoi voimakkaasti vasemmistoliikehdinnässä ilmennyttä anti-intellektualismia.
1960-luvun alun pessimismi väheni vuosikymmenen loppupuolen radikaalivasemmistolaisen opiskelijaliikehdinnän myötä. Amerikasta löytyi totalitarismin murtavaa muutospotentiaalia sitäkin kautta, että 1970-luvulla opiskelijoita laajemmat ihmisjoukot alkoivat omaksua kulutusyhteiskuntakriittisiä valtakulttuurin vastaisia arvoja elämäänsä.
Teoretisoinnillaan Marcuse ohjasi radikalisoitunutta sivistyneistöä, itse hän ei kuitenkaan nähnyt rooliaan merkittävänä. Kapinoivat opiskelijat olivat itsenäisiä toimijoita, jotka reagoivat näkemiinsä yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja hän oli pikemminkin vain tuonut omalla panoksellaan ilmi ilmeiset tosiasiat.

Marcuse yhdisti psykoanalyyttistä ajattelua marxilaiseen ajatteluun eros- ja thanatos- käsitteiden uudelleen määrittelyn kautta. Yhteiskunnassa oli liikaa kuolemanvietin ilmentymiä, tuhoavia tendenssejä. Tarvittiin käännettä kohti erosta, elämänviettiä.
Amerikkalaisten seksuaalitapojen vapautuminen ei ollut Marcusen mielestä elämänvietin ilmentymä, koska se tapahtui kuitenkin vallitsevan systeemin ehdoilla ja tällä tavalla tyydytystä hakevia ja saavia kansalaisia oli oikeastaan entistä helpompi ohjata totalitaarisuuteen sallivuuden kautta.
Freud katsoi, että varhaislapsuus vuorovaikutussuhteineen on määräävässä asemassa persoonakehityksessä, ei yhteiskunta. Yksilö heijastaa kulttuuriin kielletyksi koettuja ja täten torjuttuja tendenssejään. Marcuse lisäsi tähän näkemyksensä yhteiskunnan vaikutuksesta varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteiden laatuun. Yhteiskunta vaikuttaa siihen, miten yksilön viettielämä lähtee kehittymään. Jos yhteiskunta on humaanisempi, yksilö vapaammin toteuttaa itseään. Ei synny tiedostamattoman paineesta yhteiskuntatasollekin leviävää aggressiota siinä määrin kuin nykyisen tyyppisessä epävapaassa yhteiskunnassa.
Marcusen mukaan yhteiskunta voisi luopua ylimääräistä tabuisuudestaan, kun taas Freudin mukaan yhteiskunnan olemukseen kuuluu se, että sen kiellot ovat ristiriidassa yksilön viettityydytyksen kanssa. Freud oli siis huomattavasti Marcusea konservatiivisempi.

Marcusen tuotannon spekulatiivisuudesta keskusteltiin. Marcuse vastasi kritiikkiin tieteellisen tutkimusnäytön puutteellisuudesta toteamalla, ettei sosiaalitieteissä ole tarve noudattaa luonnontieteitä jäljittelevää tutkimustapaa, luotettavaa tietoa voidaan saada muillakin tavoin. Arvoväritteisyydestä hän totesi, että ilmiöitä kuvaamaan ja selittämään pyrkivä perinteinen tutkimustapa itseasiassa tukee establismenttiä, sen arvoneutraalius on näennäistä. Marcusen mukaan sosiaalitieteen tarkoitus on olla ihmisten palveluksessa, sen tehtävä on ohjata yhteiskuntaa.

Tarkastellaan Marcusen käsitettä repressiivinen toleranssi. Tällä hän viittasi siihen, että länsimainen liberalismi, sananvapaus, on näennäistä. Se sallii sortavat käytännöt, se itseasiassa tuhoaa vapauksia, madaltaa yhteiskunnan vapausastetta. Todistelussa Marcuse viittasi Saksaan. Jos Weimarin tasavalta ei olisi sallinut Hitlerin palopuheita, luotsannut natsismia, kuusi miljoonaa juutalaista olisi säästynyt. Marcusen mukaan jokainen normaalilla älyllä varustettu terve henkilö näki, että Hitlerin opit olivat tuhoavia. Hitlerin oppien voi katsoa Marcusen käsitteistössä viitanneen kuolemanvietin ilmentymään.
Marcuse katsoo, että terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa ihmiset kykenevät tietämään mikä on oikein ja mikä väärin. Ei ole mahdotonta löytää vastausta kysymykseen kuka päättää sananvapauden rajat. Koska amerikkalainen yhteiskunta ei ollut tällä muotoa kehittynyt, kaukana siitä, oli tarpeen tukea avoimuutta. Käytännössä Marcuse viittasi tällä sorrettujen vähemmistöjen ilmaisuvapauksiin.

Koska marxilaisessa ajattelussa systeemimuutos on toiminnan päämäärä, keinot ja muutosprosessi nousevat arvioinnin kohteeksi. Herää kysymys väkivallan oikeutuksesta. Marcuse katsoi, että väkivallan käytön oikeutus on yhteiskuntatasolla tabu, lähtökohtaisesti kielletty. Kuitenkin, jos sorretut vähemmistöt luonnollisessa vapauden tarpeessaan eivät saa heille kuuluvia oikeuksia ja kaikki ei-väkivaltaiset keinot on käytetty, väkivallan käyttöä voi esiintyä. Vähemmistöjen vastaväkivaltaa esiintyy tilanteissa, joissa sorretut puolustavat oikeuksiaan. He eivät toiminnallaan oikeastaan lisää väkivaltaa vaan vähentävät sitä yhteiskunnasta. Ajatuskulkua voi tulkita siten, että Marcuse näkee joidenkin yhteiskunnallisten ilmiöiden kumpuavan luonnostaan, omasta voimastaan, yhteiskunnan konfliktien kärjistymisen myötä. Täten esim. terrori tietyissä tilanteissa on luonnollista, amoraalista.
Marcuse totesi, että kaikki historian vallankumoukset ovat olleet väkivaltaisia, joskin teoriassa, Marxin mukaan, siirtyminen sosialismiin voisi tapahtua myös rauhanomaisesti tiettyjen ehtojen vallitessa.
Marcuse ei pitänyt perinteisen vallankumouksen mahdollisuutta realistisena. Vaihtoehtona hän suositteli poliittista vaikuttamista, ei kuitenkaan osallistumista parlamentaariseen demokratiaan. Yhteiskunnan instituutioita tuli mahdollisuuksien mukaan ottaa haltuun. Tuli vaikuttaa instituutioiden toimintatapoihin mm. kritisoimalla näkyvästi, ja muutosvaatimuksista periksi antamatta, niiden sortavia käytäntöjä.
Marcuse piti luonnollisena ja oikeutettuna kritisoida erityisesti amerikkalaista elämäntapaa, koska amerikkalaisuus oli kohde, jonka hän tunsi.

Länsimainen yhteiskuntamoraali on luonteeltaan pitkälti universaalista. Keskustelua voidaan toki käydä, ja on käyty, siitä, missä määrin jokaisen tulee kunnioittaa säädettyjä lakeja, ohjeistuksia, yhteiskuntamme tapoja ylipäänsä. Oikeuksia ja velvollisuuksia määrittävä moraalikoodistomme koskee kuitenkin lähtökohtaisesti jokaista. Emme ole ilman painavia perusteita kokeneet luonnolliseksi partikulaarista moraalia. Kutsuisimme sitä epäoikeudenmukaiseksi, kärjikkäimmillään tyranniaksi. Vielä vähemmän olemme olleet valmiita pitämään luonnollisena moraalia, joka pohjautuu partikulaarisen ja universaalisen lähtökohdan sekotelmaan. Sitä kutsuisimme kusetukseksi, ainakin epärehelliseksi ajattelutavaksi. Tällainen toimintatapa ei olisi yhteisen edun mukaista, yksilön edun mukaista.
Asiaan: Marcusen tuotannossa partikulaarisen yhteiskuntamoraalin käyttö ja sen sekoittaminen universaaliseen moraaliin näyttää olevan luonnollista. Esimerkkinä toimikoon repressiivinen toleranssi. Universaaliin viitaten yhteiskunnan vapausaste nousee kun länsimaisesta vapauskäsityksestä päästään eroon. Käytännössä tämä malli vain yksinkertaisesti kieltää toisilta sen, minkä toisille sallii. Entäs sitten Marcusen ajatus väkivallan käytön oikeutuksesta. Siinähän joillekin sallitaan se, mikä universaaliseen moraaliin viitaten ei ole hyväksyttävää. Akateemisena toimijana Marcuse antaa ymmärtää, että noudattaa universaalista moraalia, tuottaa jokaista tieteentekijää koskevaa säännöstöä seuraten tietoa. Samalla hän mitätöi universaalisuutta relativismiin vedoten.

Toisen maailmansodan jälkeen ja erityisesti 1960-luvulta lähtien uusvasemmistolaisen liikehdinnän myötä frankfurtilaiset tulkinnat ovat muokanneet eurooppalaista kulttuuria.
Uusvasemmistolaisilla aatoksilla on jo aikaa ollut valtaa sivistysinstituutioissa, ei niin, että olisi promotoitu opetettaville uusvasemmistolaisuutta, vaan määrittelemällä opetuksessa todellisuutta näiden oppien kautta.
Poliittista ajattelua on sekoitettu tieteelliseen ajatteluun, pseudotieteellisyys, joka ilmenee esim. kriittisen sukupuolentutkimuksen hyväksymisenä, on vakiinnuttanut asemansa akateemisessa kulttuurissa.
Marcuselainen linjaus on mitä ilmeisemmin kantanut hedelmää, valta on instituutioiden kautta yhteiskuntapolitiikkaa ohjaavaa kulttuurivaltaa.

 

Miksi tässä on läpikäyty kilometritolkulla frankfurtilaista jargoniaa? Siksi, että historian valossa voimme ymmärtää tällä hetkellä koto-Suomessammekin ilmeneviä todellisuuden hahmottamisen tapoja, toimintatapoja ja ajatussuuntauksia.

Julkisessa keskustelussa marxilaista ja psykoanalyyttista traditiota muistuttaen käsitteiden käytöllä, jargonilla, luodaan todellisuutta, todistetaan ilmiöiden olemassaolo. Ja tätä käsitesoppaa riittää. Muistelkaa vaikkapa kuulemianne syrjinnän ja rasismin muotoja, vihapuheen ilmentymiä, joihin sorretut ryhmät törmäävät epäkypsässä yhteiskunnassamme.
Uskoisin, että ihmiset voivat kokea itsensä syvästi sivistyneiksi opiskellessaan kaikkia näitä hienoja käsitteitä, joilla ymmärtää yhteiskuntaamme. Marxilais-vaikutteiset sisällöt toimivat kuin mantra aivotoimintaa sammuttaen.

Frankfurtilaisilta on tuttua epämääräisten käsitteiden käyttö. Käytännössä esim. nationalismi tarkoittaa natsismia tai fasismia, fasismi natsismia, tietysti nationalismi tarkoittaa rasismia, joka tarkoittaa… joka ilmenee…
Tuttua on myös vakiintuneiden käsitteiden uudelleen määrittely: Sivistynyt ihminen kyllä ymmärtää, että suomalaisuus on, Frommin tervettä nationalismia kuvaavaa määritelmää muistuttaen, avointa suomalaisuutta; viittaukset rotuun ovat vastenmielisiä. On olemassa “sokeaa” etnonationalismia ja sille vastakkaista kulttuurinationalismia, ei nationalismia, kuten ennen. Demokratiamme on uudelleen nimetty liberaalidemokratiaksi. Tätä modifiointia on todennäköisesti edesauttanut autoritaarinen persoonallisuus-projekti.

Käsitteillä voidaan perustella esitettyjä toimintasuosituksia. Tuttujen käsitteiden uudelleen määrittelyllä kuvataan ympäröivää maailmaa. Näin rakennetaan käsitystä todellisuudesta, tai pikemminkin todellisuutta. Tällä ”todellisuudella” sitten perustellaan tarvittavia toimia. Otetaan esimerkiksi käsite tasa-arvo. Sillä viitataan perinteisesti oikeudenmukaisuuden, tasavertaisuuden vaatimukseen. Se voidaan kuitenkin määrittää tarkoittamaan kaiken tasaista jakautumista. Jälkimmäisellä määrittelytavalla voidaan kuvata luontaisesti yksilöiden välillä ilmeneviä eroja epätasa-arvon ilmentymiksi ja vaatia epätasa-arvon olemassaolon perusteella muutoksia- ja jos alleviivausta halutaan, muutosten on tultava oikeudenmukaisuuden nimissä.

Frankfurtilaisilta tuttu psykologian väärinkäyttö, poliittisen vastustajan persoonan patologisoiminen on arkipäivää. Islamisaation vastustajaa vaivaa islamofobia, väestönvaihdon vastustajaa xenofobia ja heteroseksuaalisuutta suosivaa homofobia. Nationalisteja voidaan vieläkin kuvata jopa kaappihomoiksi, vaikka luulisi ihmisten tietävän, että tässä on kyse loppuun kulutetusta uusvasemmistolaisesta propagandasta.
Autoritaarinen persoonallisuus-projekti patologisoi näkyvästi länsimaisten ihmisten etnosentrisyyttä, sen myötä luotiin etnosentrisille ihmisille ”diagnoosi”.

Frankfurtilais-vaikutteinen psykososiaalinen ohjaus on lasten ja nuorten kohdalla arkipäivää. Koulun arkea säätelevä opetushallituksen linjaus suosii sitä.

Vakaumus on vuosikymmenestä toiseen syvä, yhteiskunta nähdään kehitystä eteenpäin vievien ja kehitystä jarruttavien taistelukenttänä. Eurooppalainen arvopohja- entiseen ei ole paluuta!

Aivan kuin frankfurtilaisillakin tapana oli, kritiikillä horjutetaan valtakulttuuria ja samalla pyritään saamaan valtaa instituutioissa, esim. kasvatus-, koulutus -, oikeus- ja poliisi-instituutiossa.
Pitkälle menevä yksityisyyteen tunkeutuminen on hyväksyttävää. Yksilön sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin määräytymistä voidaan käsitellä kulttuurisena, yhteisölle kuuluvana asiana. Raja yksityisen ja julkisen välillä on hämärtynyt tai jopa kadonnut. Vanhempien rooli lasten kasvatuksessa on heikentynyt ja valtion rooli vahvistunut. Frankfurtilaiset näkivät länsimaisia perinteitä arvostavan perheinstituution valta-aseman ongelmallisena, kuten esim. Autoritaarinen persoonallisuus-projektista ja Marcusen linjauksesta voi havaita.

Laajalle yleisölle suunnatussa kulttuuritarjonnassa, myös akateemisessa, on frankfurtilaisvaikutteisesti länsimaista etnosentrisyyttä ja länsimaisia ihmisiä, varsinkin miehiä, voimakkaasti kritisoivia painotuksia ja länsimaisten ihmisten psykososiaalisten ongelmien paisuttelua.

Sananvapaus, oikeus loukata ja velvollisuus sietää loukatuksi tulemista, on uudelleen määritelty Marcusen repressiivinen toleranssi- opin henkeen sananvastuun kautta. Partikulaarista moraalia noudattaen, suojeltavilla ryhmillä ei ole velvollisuutta sietää loukatuksi tulemista eikä muilla ryhmillä ole oikeutta loukata heitä. Kiihkeimmät ihmisoikeustaistelijat saattavat julkisesti huutaa asiaa ihmettelevälle, että sananvapaus on aina tarkoittanut sananvastuuta.
Vihapuhetta vaaditaan kriminalisoitavaksi. Universaalia moraalia korvaamaan on tuotu partikulaarinen moraali jopa lakiin ja oikeuskäytäntöihimme.

Nationalistien luoman uhan korostaminen ja sille vastaisen väkivallan ohittaminen tuo mieleen Marcusen näkemyksen sortoa vastustavien ihmisryhmien oikeutetusta väkivallasta. Nationalistit eivät ole oikeutettuja lain suojaan, pahiksia ei tarvitse suojella hyvisten vastavoimalta. Nationalistit on yleistetty äärioikeistolaisiksi, usein nimetty myös natseiksi; kuvattu vasemmiston vastaisiksi toimijoiksi. No, Kansallissosialistinen Saksan työväenpuolue ei kuitenkaan tainnut nousta äärioikealta. Käsitteiden varassa elää kuva kansan parista nousevasta oikeutetusta vasemmistolaisesta väkivaltaperinteestä, jota ei pidä sotkea “natsien” petomaiseen katuväkivaltaan.

Perinteisten länsimaisten arvojen ja toimintatapojen vastustaminen laajalla rintamalla on nyky-ideologialle ominaista. Feministit ja islamisaatiota kannattavat mahtuvat samaan rintamaan, kuten myös työväenluokkaa edustavat ja finanssikapitalistit. Ajatus liittouman luontevuudesta nousee esille jo Marcusen linjauksessa.

Nykyisen tyyppinen diversiteetin arvostus oli jopa keskeistä frankfurtilaisten ajattelussa sen massiivisen kritiikin valossa, jonka ryhmäläiset suuntasivat amerikkalaisen kantaväestön hyväksymää “totalitaarista” yhtenäiskulttuuria vastaan.

Sekä frankfurtilaisten toimintaa että nykyliikehdintää on kutsuttu kulttuurimarxismiksi. Onko tämä perusteltua? Viittaukset Marxiin ja kulttuuriin vaikuttamishalu sekä viittaus ”marxilaiseen metodiin”, haluun tuhota vihollisen instituutiot, puoltaisivat käsitteen käyttöä, kyllä. Linjaus ei kuitenkaan nouse luokkataisteluhenkisestä maailmankuvasta, kuten tämä termi antaa ymmärtää, siis ei, ehdottomasti ei. Alkuperäisessä englanninkielisessä termissä cultural marxism viitataankin yksinomaan kulttuurissa ilmenevään marxismiin, joten suora käännös ei sisältäisi virheellistä viittausta luokkakeskeisyyteen, kuten kulttuurimarxismi sisältää.

Ideologian nimittäminen monikulttuuriksi on jokseenkin kuvaavaa. Varsinaiseen multikulttiin sitoutuvat extrimistit, heiltä tulevat kaikkein dogmaattisimmat yhteiskunnalliset kannanotot. Myös globalismi toimii. Ideologiassa suositaan maailmanlaajuista verkottumista, maailmahan on yksilön koti.
Ideologia linkitetään liberaalidemokratiaan. Liberaalia se ei todellakaan ole. Pikemminkin se on libertaristista liikehdintää, jossa yksilön autonomian nimissä keinoja kaihtamatta pyritään systeemimuutokseen.

Tutustutaan lähemmin valtakulttuuriimme. Mitä suomalaisille lapsille opetetaan? Millaista on koulujemme kasvatuskulttuuri?
Opetussuunnitelmassamme voi havaita tuttuja vaikutteita.

Mm. Marcusen ja Adornon vaikutteen voi havaita tavassa, jolla lapsen kehitysprosessia kuvataan. Siinä painotetaan yhteiskunnan merkitystä lapsen kehityksessä. Perheen olemassaoloa ei kielletä, perheen rooli riippumattomana tai vähintään ensisijaisena toimijana kuitenkin ohitetaan.
Lapset, pienetkään lapset, eivät ole osa perhettä, he ovat osa yhteiskuntaa.
Tasa-arvotyö on taitolaji on opetushallituksen opas sukupuolten tasa-arvon edistämiseen perusopetuksessa. Siellä välitetään näkemystä, jonka mukaan perheen, suvun ja yhteiskunnan tasa-arvotilanne välittyy usealla tavalla jo hyvin nuorten, esi- ja peruskouluikäisten lasten kokemusmaailmaan. Lapsi alkaa jo syntymästään lähtien muodostamaan käsitystään mm. sukupuolesta, sukupuolten valtarakenteista. Kasvattajien ja opettajien täytyy antaa lapselle tietoa, lisätä ymmärrystä keinoista, joilla tasa-arvoa saadaan rakennettua. Tasa-arvoa tulee rakentaa tietoisesti. Katsotaan myös, että jo esiopetuksessa ja peruskoulussa on välttämätöntä laimentaa sukupuolittuneisuutta. Nähdään, että lasten asenteet seksuaalisuuteen, sukupuoleen ja tasa-arvoon vakiintuvat pitkälti jo varhain. Neuvotaan, että mm. sukupuoli- ja tasa-arvotietoisella opetuksella ja ohjauksella nykyisen opetuksen sisältämää sukupuolittuneisuutta voidaan vähentää.
Jopa lapsen sukupuoli kuuluu yhteiskunnalle. Pidetään suotavana, että sukupuolitietoinen opettaja tukee oppilasta sukupuolen itsemäärittelyprosessissa.

Frankfurtilaisittain sivistyneistöltä lähtöisin oleva kulttuurivaikuttaminen, kasvatuksen ja koulutuksen ohjaaminen, nähdään tärkeänä. Opettajan velvollisuus kantaa vastuunsa onkin kyseenalaistamaton. Heidät ohjeistetaan lakiin, ts. juridiseen vastuuseen, viitaten toimimaan opetushallituksen sivistyskäsityksen mukaisesti.
Oppaasta Tasa-arvotyö on taitolaji välittyy näkemys, jonka mukaan perusopetuksella on merkittävä rooli sukupuolten tasa-arvon edistämisessä kuten myös lasten sukupuolitietoisuuden voimistamisessa. Kaikessa opetuksessa ja koulutuksessa on velvollisuus edistää tasa-arvon toteutumista. Velvoitetta alleviivataan. Laki tasa-arvosta velvoittaa perusopetusta järjestävät laitokset laatimaan tasa-arvosuunnitelman. Oppaassa kehotetaan suunnitelman laadintaan myös toimijoita, joita laki ei koske. On siis perusteltua laatia suunnitelma myös kouluissa toimimattomille esiopetusryhmille.
Opettajia muistutetaan, että opetussuunnitelman perusteet velvoittavat antamaan lapsille tietoa sukupuolen moninaisuudesta. Koulussa jokainen oppilas täytyy osata kohdata yksilönä. Tehtävä edellyttää opettajalta joka ikisen oppilaan erityispiirteiden ymmärtämistä.

Opetushallituksen määräyksessä Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet
opetuksen arvoperustan globaalisuutta kuvataan luonnollisena, siihen osallistumista välttämättömänä. Maailma muistuttaa frankfurtilaisten maailmaa, jossa nationalistisilla arvoilla ei ole ihmisille tai yhteiskunnalle juuri mitään annettavaa. Kantaväestön kulttuurikaan ei nauti arvonantoa eikä siten omaa suojelutarvetta. Määräyksessä katsotaan koulua ympäröivän maailman muutoksen vaikuttavan väistämättä koulun toimintaan. Opetuksessa tulee oppia kohtaamaan muutostarpeita avoimin mielin, arvioimaan niitä kriittisesti, ottamaan vastuuta tulevaisuutta rakentavista valinnoista.
Globaalinen näkökulma yhdistää niin pienen kuin suurenkin. Opetushallituksen määräyksessä visioidaan, kuinka YK linjaamien tavoitteiden suuntaisesti koulujemme globaalikasvatus luo edellytyksiä oikeudenmukaiselle ja kestävälle kehitykselle. Opetuksen on tarkoitus toimia yhteiskuntaa rakentavana muutosvoimana, ei vain kansallisesti, vaan myös kansainvälisesti.

Lähestytään Frommia ja sitä kautta Adornoa. Yksilön kasvua kohti itseohjautuvuutta, ymmärryskykyä, empatiaa, vieraaseen kohdistuvaa sympatiaa, kohti maailmankansalaisuutta, ihannoiva ihmiskuva välittyy perusopetuksemme arvoperustasta. Kasvetaan kohti tiettyä persoonaa ja se taatusti ei ole “autoritaarinen”.
Suomalaisesta elämäntavasta kumpuava ja suomalaista kansallisvaltiota tukemaan rakentunut demokratia perustuukin atomistisille, yltiöindividualistisille arvoille ja ihanteille? Opetushallituksen demokratia on liberaalidemokratiaksi nimettyä libertarismia.
Opetushallituksen määräyksessä, joka käsittelee perusopetuksen opetussuunnitelman arvoperustaa nähdään ihmisyyden, sivistyksen, tasa-arvon ja demokratian olevan perusarvojamme.
Oikean suuntainen opetus tukee oppilaan kasvua kohti ihmisyyttä. Ihmisyyttä luonnehtii totuuteen, hyvyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan pyrkimys; estetiikkaa korostaen, femiinisesti, myös kauneuteen pyrkimys. Henkilö, joka ei jaa opetushallituksen arvoja jää siis vaille ihmisyyttä? Vain abstrakti humanisti voi omata ihmisyyttä? Määräyksessä puhutaan mystisesti ihmisyyteen kasvusta. Mitä tarkoittaa tämä ihmisyyteen kasvu, joka lasten koulunkäynnissä tulee ottaa huomioon? Ovatko lapset koulussa siksi, että he voivat kasvaa ihmisyyteen? Ihmisyys ei ilmeisesti ole mahdollista ilman ihmisyyteen kasvua, joka tapahtuu frommilaisia hyveitä kohti kilvoittemalla.
Opetushallitus näkee sivistyksen kykynä tehdä ratkaisuja eettisen arvion, empaattisen näkökulman ja tietoon pohjaavan harkinnan perusteella. Sivistys on myös rohkeutta puolustaa hyvää. Sivistys ilmenee tavassa, jolla suhtaudumme itseemme, muihin ihmisiin, ympäristöön ja tietoon. Sivistynyt osaa käyttää tietoa kriittisesti. Ei siis ole Frommin kammoama antidemokraattinen autoritaarinen persoona, joka ei ymmärrä aidosta tietämisestä, todellisuuden hahmottamisesta, tuon taivaallista. Opetushallituksen mukaan sivistykseen kuuluu pyrkimys yksilön itsesäätelyyn, kuten myös pyrkimys vastuunottoon omasta kehityksestä. Sivistys näyttää tarkoittavan opetushallitukselle tiettyä asennetta, ilman kyseistä asennetta ei löydy sivistystä. Sivistys on päässyt uudelleen määriteltyjen käsitteiden listalle. Yleensä on tapana ajatella, että sivistynyt ihminen on hyvä. Opetushallituksen mukaan hyvä ihminen on sivistynyt.
Ohjeistuksessa lapsista pyritään kasvattamaan hyveitä, siis käsitteitä, puolustavia yksilöitä, arkielämän hierarkioista irrallisia toimijoita. Yhteiskuntamme järjestystä ylläpitävät instituutiot kuitenkin rakentuvat hierarkioiden varaan, joten lapsia ohjataan yhteiskunnasta piittaamattomaan vaikuttamiseen. Näin kasvatetaan tulevia ilmastoitkijöitä, ihmisoikeussotureita – lisää lentokoneseisojia.
Näin tuetaan nuorilla jo luonnostaan ilmenevää kapinallista asennetta. Lasten luontaista hierarkian kunnioitusta apuna käyttäen heitä ohjataan irtautumaan yhteiskuntamme hierarkioista ja omaksumaan globalistisia arvohierarkioita.
Sukupuoli- ja sukupuoli-identiteetti teemoja käsitellään opetussuunnitelmassa saman tyyppisellä logiikalla. Yksilön sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti määräytyvät itseohjautuvasti, itsensä löytämisen kautta, ympäristön rajoituksista vapaana. Tasa-arvotyö on taitolaji-oppaan hengessä jokaisella oppilaalla täytyy olla oikeus itse määrittää, ts. päättää, millainen tyttö tai nainen, millainen poika tai mies hän on, vai onko hän muunsukupuolinen.

Maalaisjärjellä voisi olettaa, että kun opetushallitukselta tulee opettajille ohjeistus siitä, miten opetusta tulee järjestää, se perustuisi tietopohjaiseen näkemykseen. Ohjeistuksessa kyllä annetaan ymmärtää, että asia on näin, mutta katsotaanpa. Globalistista monikulttuuri-ideologiaa kuvataan luonnollisena ja siten arjessa toimivana yhteisömallina, vaikka kyse on suomalaisille lapsille jokseenkin uudesta tilanteesta eikä monikulttuurin kouluihin vieminen suinkaan ole ollut ongelmatonta. Suomi on ollut ja on kansainvälisesti avoin maa, mutta Suomi ei ole ollut eikä vieläkään ole luonteeltaan globalistinen, rajattomasti kaikkia etnisyyksiä itseensä sulattava yhteiskunta, kuten tässä käskykirjeessä annetaan ymmärtää. Ei ole näyttöä siitä, että etninen integraatio olisi ihmisille luontaista.
Opetussuunnitelmassa opettajia ohjeistetaan ajattelemaan, että koulu oppivana yhteisönä on osa kulttuurisesti muuttuvaa ja monimuotoista yhteiskuntaa. Yhteiskunnassa, kuten myös kouluyhteisössä, vallitsee harmonia paikallisen ja globaalin välillä. Harmonia on niin voimakasta, että elementit kykenevät limittymään toisiinsa. Käytännössä erilaiset kielet, uskonnot ja identiteetit elävät rinnakkain. Kotikansainvälisyys nähdään voimavarana. Yhteisö arvostaa monikulttuurisuutta ja hyödyntää sitä.
Globalistien ydinoppia “monimuotoisuus on rikkautemme”, joka käytännössä tarkoittaa globalisaation väistämättömyyttä, tuetaan myös dogmaattiseen kohtaamisteoriaan vedoten. Ohjeistuksen ajatuksena on, että erityyppisiin kulttuureihin tutustutaan, erilaisista ajattelu- ja toimintatavoista keskustellaan rakentavalla tavalla ja kehitetään uusia tapoja toimia yhdessä.
Eri taustoista tulevat kohtaavat toisensa ja tutustuvat monen tyyppisiin tapoihin ja katsomuksiin. Koulun arjessa asioita opitaan näkemään empaattisesti. Erilaisuuden mukanaan tuomat rajat ylittävä oppiminen luo edellytyksiä ihmisten väliselle vuorovaikutukselle. Tällainen vuorovaikutus on aitoa, ts. luonnollisesti olemassa olevaa. Rajoja ylittävä oppiminen luo edellytyksiä myös yhteisöllisyydelle. Nähdään, että perusopetus antaa perustan ihmisoikeuksia kunnioittavaan maailmankansalaisuuteen. Tulee rohkaista lapsia ja nuoria toimimaan myönteisten muutosten puolesta.
Opetushallitus ei totisesti peittele globalistista ihannettaan, mutta ilmeisesti mieltää sen riittävissä määrin luonnolliseksi ja siten universaaliksi, poliittisesta ideologiasta vapaaksi, että sitä voi yleispätevänä levittää opettajille ja sitä kautta myös vieraiden ihmisten lapsille. Onhan lasten hyvä saada tietoa siitä, miten maailma ja heidän elämänsä muuttuu, jotta voi olla tulevaan mahdollisimman hyvin valmistautunut.
Tasa-arvotyö on taitolaji-oppaassa holtittoman epämääräisellä yleistyksellä annetaan ymmärtää, että lapsen kasvattaminen, no, sanottakoon vaikka tavanomaisesti, voi olla lapsen kehitykselle haitallista. Kapeista käsityksistämme aiheutuu vakavia ongelmia, kiusaamista, koulutuksen keskeyttämistä, syrjäytymistä ja jopa itsemurhiakin. Voimme toimia toisin. Jos ymmärrämme ja hyväksymme sukupuolen moninaisuuden, olemme kykenevämpiä laventamaan käsitystämme siitä, millaisia lapset voivat ja saavat, tyttöinä, poikina, kuten myös muunsukupuolisina, olla. Jos osaamme kohdata lapsen sukupuolen ilmaisun oikein, ilmaisua arvostaen, ja kasvatustapamme on oikea, toiminnallamme on yksilön elämään myönteinen vaikutus. Lapsella, joka on saanut arvostusta omana itsenään, on aikuisiässä vähemmän päihde- ja mielenterveysongelmia verrattuna niihin lapsiin, joiden sukupuolen kokemusta ja ilmaisua on koetettu muuttaa.
Ohjeistuksen käsitteellisyys ilmenee räikeimmillään sukupuolen ja sukupuoli-identifikaation määräytymisen mieltämistavassa. Käsitetodellisuus, yksilön määritelmä omasta sukupuolesta, on irrotettu fyysisestä todellisuudesta, yksilön biologisesta systeemistä. Käsitetodellisuus olisi kuitenkin pitänyt pitää kiinni fyysisessä todellisuudessa ja sen olisi pitänyt olla fyysiseen todellisuuteen nähden toissijainen. Looginen syy-seuraus päättelymme ei mahdollista muuta näkemystä. Miksi näin? Miksi emme voisi irrottaa käsitetodellisuuttamme fyysisestä todellisuudestamme? Miksi emme voisi pitää käsitetodellisuutta ensisijaisena? Miksi emme lähtisi siitä, että on luonnollista rakentaa fyysistä todellisuutta käsitteillä? Tällainen todellisuuskäsitys ei olisi meille hyödyllistä. Evoluution myötä meille on kehittynyt taipumus olla yhteydessä fyysiseen todellisuuteen ja pitää sitä ensisijaisena, koska vain se mahdollistaa eloonjäämisen ja lisääntymisen.
Jos opetushallituksen käsitys todellisuudesta olisi empiirisempi, sukupuoli ei muodostuisi sosiaalisen konstruktion hengessä, sukupuoli ei olisi itsemäärittelyn mukaisesti varioiva.
Opetushallitus näyttää empiriaan perehtymisen sijaan perehtyneen Tylypahkan noitien ja velhojen koulun saloihin ja turvautuneen taikavoimiin. Näyttöä näkemykselle ei näin ollen oikein tahdo löytyä. Frankfurtilaisittain löytyy jargonilla todellisuuden luomista, dogmaa ja kritisoimalla oman väitteen oikeaksi osoittamista. Meillä on siis juurtuneita ajattelutapoja, joita meidän täytyy nyt lähteä kyseenalaistamaan, tosiasiallisesti horjuttamaan, määrittelemällä ne rajoittuneiksi. On vapauduttava ennakkoluuloista, sehän kuuluu jo yleissivistykseen.
Tasa-arvotyö on taitolaji-oppaan näkemyksen mukaan sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat luonteeltaan moninaisia. Ne määrittyvät biologian lisäksi sosialisaatiossa ja oppimisessa. Saamamme uuden tiedon ja uusien ajatusten katsotaan tarvitsevan uusia sanoja. Mitä tietoa tässä tarkoitetaan? Missä on se uusi tieto, joka kumoaa nykytiedon? Oppilaiden näkökulmasta uudet ajatukset tarvitsevat uusia sanoja vain, jos uudet ajatukset ovat totuuspohjaisia.
Konkretisoidaan tilannetta hieman: Transaktivistit näkevät, että transsukupuolisuuden ytimessä on sukupuoliristiriita, joka syntyy siitä, että yksilön sukupuoli ei vastaa sitä sukupuolta, johon yksilö on syntymässä määritetty. Sukupuoli perustuu yksilön omaan kokemukseen.
Transsukupuolisuuden toteamiseen ei ole muita testejä kuin yksilön kuuleminen.
Ei ole selkeitä tekijöitä, joilla transsukupuolisuutta voidaan ennakoida.
Asia voidaan ilmaista myös hieman erityyppisellä painotuksella: Transsukupuolisella on sukupuoliristiriita. Sukupuoli-identiteetti, tunne omasta sukupuolesta, on ristiriidassa syntymässä määritetyn sukupuolen kanssa. Ilmiölle ei todennäköisesti voi löytää yhtä ainoaa selitystä, sekä biologiset, sosiaaliset että kulttuuriset tekijät vaikuttavat transsukupuolisuuden muodostumiseen.
Transaktivistinen logiikka ei mahdollista sukupuolen eikä sukupuoli-identiteetin tutkimusta. Se mahdollistaa sukupuolta koskevien kokemusten kartoittamisen.
Opetushallituksen mukaan virheemme ilmenee siinä, että ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat perinteiset käsitykset sukupuolesta. Oletamme, että jokainen ihminen on yksiselitteisesti joko nainen tai mies. Oletamme myös, että sukupuoli on jo syntyessä pysyvästi määritetty. Opetushallitus on väärässä, emme oleta tällaista. Tiedämme, että sukupuoli on syntymässä pysyvästi määräytynyt. Tiedämme, että sukupuoli ei ole määritetty, kuten tässä queer-teoriaa mukailevassa ajatusrakennelmassa annetaan ymmärtää. Tiedämme, että sukupuoli-identiteettikään ei ole määritettävissä.
Opetushallituksen mukaan sukupuolistereotypiamme ylläpitävät olettamusta, että on vain tiettyjä tapoja olla nainen tai mies. Tämähän ei käy. Jokaisella oppilaalla tulee olla oikeus itse määritellä, millainen nainen tai mies hän on, vai kokeeko olevansa muunsukupuolinen.
Kokemus voi myös muuttua sekä vaihdella. Opetushallituksen logiikan mukaisesti kokemuksesta seuraa, että yksilön sukupuoli on moninainen kokonaisuus, ominaisuuksien spektri.
Jokaisen kokemusta tulee kunnioittaa. Tulee ymmärtää, että jokainen on itsensä paras asiantuntija. Opettajan tulee olla sukupuolitietoinen, tällainen opettaja osaa tukea oppilasta sukupuolen itsemäärittelyssä prosessin eri vaiheissa. Jaa, opettajan vastuuhan on, näemmä, valtava. Kuinka taataan, että opettaja osaa hoitaa kyseisen työtehtävänsä riittävällä ammattitaidolla? Kai opetushallitukselta on jo tullut opettajille riittävän yksityiskohtainen ohjeistus kyseisen tehtävän hoitoon? Ei kai vain opetushallitus ole laiminlyönyt sivistyneistölle kuuluvia velvollisuuksiaan?

Opetushallituksen mukaan opettaja voi käyttää apunaan Tasa-arvon edistäjän pientä sanakirjaa. Siinä katsotaan, että puhe sukupuolineutraaliudesta perustuu näkemykseen, ettei sukupuolella ole käsiteltävässä asiassa merkitystä. Näennäisesti sukupuolineutraali toimintatapa voi kuitenkin vaikuttaa syrjivästi, jos tosiasiallisesti olemassa olevaa sukupuolinäkökulmaa tai sukupuolittuneisuutta ei ole huomioitu.
Käsitys heijastaa frankfurtilaisten kantaa, jonka mukaan neutraaliksi mielletty tieteellinen lähestymistapa on tosiasiassa värittynyt ja sortavan systeemin puolella. Puheeseen sukupuolineutraaliudesta tulee siis suhtautua vähintäänkin kriittisesti. Länsimaisessa tiedossahan realisoituu dominanssiin pyrkivä tiedonintressi.

Ohjeistuksessa käsitteet perustelevat esitettyjä toimintasuosituksia. Perinteisiä käsitteitä uudelleen määritellään globalismia tukeviksi ja näihin käsitteisiin suhtaudutaan aivan kuin ne automaattisesti olisivat universaaleja, yksiselitteisiä, kyseenalaistamattomia todellisuuden kuvaajia ja toimintatapojen määrittäjiä. Esimerkiksi ihmisoikeudet tai ihmisarvo on käyttökelpoinen väline, jolla ohjata todellisuuden hahmottamista ja toimintaa.
Opetussuunnitelman arvoperustaa koskevassa määräyksessä linjataan, että opetus rakentuu elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, se ohjaa niiden puolustamiseen ja ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Opetuksen on tarkoitus edistää hyvinvointia, demokratiaa ja aktiivisuutta kansalaisyhteiskunnassa. Opetusta kehitetään tasa-arvon tavoite ja laaja yhdenvertaisuusperiaate huomioiden. Opetus edistää mm. sosiaalista ja sukupuolten tasa-arvoa. Opetusta ohjaavien arvojen tunnustamisen jälkeen kuitenkin nähdään, että opetus on uskonnollisesti, ideologisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Opetus on sitouttamatonta, vaikka opettajia kehotetaan ohjaamaan oppilaita kohti monikulttuurisuutta. Oppilaita tulee ohjata näkemään monikulttuurisuus lähtökohtaisesti voimavarana. Opettajan tulee ohjata oppilaita mm. miettimään, millaisia asioita ei voida hyväksyä ihmisoikeuksien vastaisena.
Frankfurtilaisen kielellisen kikkailun seurauksena koulumaailmassa oppilaiden oikeudet ja velvollisuudet, vapaudet ja rajoitukset, koetaan oikeutetusti eri kriteereillä määräytyviksi, toimintaan sisältyvää epäoikeudenmukaisuutta ei ole helppoa havaita tai saada siitä kunnon otetta.

Tasa-arvotyö on taitolaji-oppaassa toki ilmaistaan, kuinka jokaisella lapsella on oikeus olla oma itsensä ja lapsen ainutlaatuisuutta tulee kunnioittaa, aivan kuten universaalisen oikeudenmukaisuuskäsityksemme perusteella voi olettaa tapahtuvan. Käytännössä opetussuunnitelman ohjeistus on kuitenkin laadittu naispuolisten, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sekä etnisten vähemmistöjen oikeuksia silmällä pitäen, joten käytännössä ohjeistus sisältääkin partikulaarisen moraalikoodiston.
Partikulaarinen ja universaalinen sotkeutuvat toisiinsa kuten frankfurtilaisten tuotannossa tapana oli.

Tasa-arvotyö on taitolaji-oppaassa katsotaan Marcusen repressiivinen toleranssi- opin mukaisesti, että yhteiskunnallisesti vahvemmassa asemassa olevien ilmaisu- tai toimintavapaus voi olla heikommassa asemassa oleville haitallista, vähintään rajoittaa heidän vapauttaan, ja samalla vähentää yhteisön kokonaisvapautta. Syrjintää käsittelevästä osiosta muodostuu kuva, että kouluyhteisössä syrjimään taipuvaisten tulee tulla tietoisiksi ennakkoluuloisuudestaan, jotta ei syyllistyisi juridisesti sanktioituun tekoon syrjimällä heikommassa asemassa olevia naispuolisia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia. En ole huomannut, että syrjinnästä keskusteltaessa miespuolisten suojelutarpeeseen kiinnitettäisiin huomiota siinä määrin kuin naispuolisten, vaikka heitä ei ohjeistuksessa poissuljetakaan.
Suomessa on syrjintäkielto. Sen tarkoitus on suojella jokaista kansalaista epäoikeudenmukaiselta kohtelulta. Ketään ei siis pidä syrjiä, mutta fokus näyttää olevan tietyntyyppisten ihmisten suojelussa. Miksi kohdennettu ohjeistus on tarpeen? Ei miksikään. Miksi me hyväksymme ilmeistä epäloogisuutta?
Palveleeko lakiperusteisen syrjintäkiellon vieminen koulumaailmaan koulun arkea? Eikö kouluissa ole omia käytäntöjä, joilla kontrolloida epäasiallista käytöstä?
Opettajia ohjataan ajattelemaan, että repressiivinen toleranssi- pohjainen syrjintäkielto on luonnollinen ilmiö ja hyödyttää koko koulua. Jos koulu on tasa-arvoinen, jokainen oppilas uskaltaa turvallisesti olla oma itsensä. Oppilaiden viihtyvyys paranee ja he tuntevat suurempaa osallisuutta.
Opettajiin vedotaan viittaamalla lakiin, tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuslakiin, joita yhdistää syrjinnän kielto. Lakiin vetoaminen on hyvin yleistä monikulttuuria ajavien, erityisesti multikultistien, toiminnassa.
Lait, joihin viitataan, sallivat epäloogisia yhteiskunnallisia käytäntöjä ja mahdollistavat yksilötasolla mielivallan käyttöä ja sille altistumista. Tasa-arvolain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä, edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa. Hyvä, mutta miksi lain tarkoitus onkin parantaa naisten ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien, kuten transsukupuolisten, asemaa erityisesti työelämässä.
Yhdenvertaisuuslain mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kuitenkin, positiivinen syrjintä sopii, koska se vähentää syrjintää ja kehittää syrjinnästä vapaata yhteiskuntaa. Näin: Kaikissa tapauksissa erilainen kohtelu ei ole syrjintää. Joissakin tilanteissa erilainen kohtelu on tarkoituksenmukaista tosiasiallisen yhdenvertaisuuden edistämiseksi.
Positiivinen syrjintä on vanha idea, jonka turvin on haluttu suosia heikommin menestyneitä vähemmistöjä.
Oppaan näkemyksen mukaan sukupuolivähemmistöihin kuuluvat lapset ja nuoret jäävät liian vähälle huomiolle, he ovat melkoisen näkymättömiä. Asenteellisuutta, syrjintää, jopa väkivaltaa sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun seurauksena esiintyy. Epätyypillisesti sukupuoltaan ilmaisevan oppilaan kokemusta tulee arvostaa ja kiusaamiseen tulee puuttua.
Häirinnästä on kyse, jos teoilla luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. Häirintään voi syyllistyä, vaikka ei tarkoittaisi pahaa, ei tarkoittaisi kiusata. Häirintää voi olla myös ei-toivottu huomio, joka ei kunnioita toisen rajoja. Voiko tätä ajatusta tulkita siten, että tilanteessa, jossa suojeltava oppilas kokee negatiivisia tuntemuksia, vaikkapa ahdistusta, jonkun on täytynyt aiheuttaa ne hänelle? Tällainen näkökulma voi muista oppilaista tai henkilökunnasta tuntua hankalalta, mutta heidän tuntemuksensa eivät nauti suojelua.
Häirintä on syrjintää. Koulu on velvoitettu reagoimaan syrjintään. Näin, vaikka kyseessä on lasten tai nuorten toiminta. Miten näihin syrjintään syyllistyneisiin lapsiin koulussa suhtaudutaan? Ongelmahan tässä on se, että aikuismaailman lainsäädäntö ja ohjeistus on tuotu lasten maailmaan.
Sukupuoleen perustuva häirintä on alentavaa käytöstä, joka liittyy kohteen sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun, olematta luonteeltaan seksuaalista. Häirintä voi olla esimerkiksi halventavaa puhetta sukupuolesta tai sukupuolivähemmistöön kuuluvasta. Häirintä saattaa alkaa jo alaluokilla.
Seksuaalinen häirintä puolestaan on käytöstä, jolla loukataan toisen koskemattomuutta.
Häirintä voi mm. olla myös vihjailevia ilmeitä tai eleitä, kaksimielisiä vitsejä. Myös lasten huomautuksia tai kysymyksiä voidaan pitää häirintänä. Tämäkin häirintä saattaa alkaa jo alaluokilla.
Maalaisjärki kertoo meille, ettei koulun ole syytä ylireagoida, jos lapsi käyttäytyy lapsen tavoin. Opetushallitukselta on mennyt sekaisin tarkoituksenmukainen kurinpito ja ideologinen ohjaus.

Suostuttelun ja ohjannan lisäksi yhteiskuntaamme muokataan julkisen rankaisukäytännön kautta. Otetaan esimerkiksi tyypillisin muoto, jolla rajoitetaan poliittisesti epätoivottua ilmaisua.
Suomen rikoslain 11 luvussa todetaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan:
”Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammautumisen perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”
Laki on kirjoitettu koskemaan jokaista ihmistä, jokaisella on oikeuksia ja velvollisuuksia. Sitä kuitenkin käytetään suojelemaan vähemmistöryhmien oikeuksia. Muslimit ovat se kansanryhmä tai ryhmä, jota näkyvimmin suojellaan eurooppalaisen kantaväestön islam-kritiikiltä. Käytännön sovellutus noudattaa siis partikulaarista lähtökohtaa. Eikö joka ikinen ryhmä kuitenkin ole oikeutettu nauttimaan lain tarjoamaa suojaa, kun kerran moinen laki on laadittu eikä kyseessä ole lain kuollut kirjain. Länsimainen perinteemme ei nykyistä oikeuskäytäntöä puolla. Marcusen julkisuuteen lanseeraama sorrettuja vähemmistöjä suojeleva repressiivinen toleranssi kylläkin antaa moiseen täyden oikeutuksen.
Uskoisin, että jos lakia noudatettaisiin kuten se on kirjoitettu, sen merkitys katoaisi, sillä myös vähemmistöryhmäläiset joutuisivat rajoittamaan enemmistöä koskevaa ilmaisuaan. Antinationalistisella oikeuskäytännöllä ei tällaista intressiä ole.
Vihapuhekielto näyttää pitkälti olevan popularisoitu versio kiihottamista sanktioivasta laista.

Poliisin kurinpitolinjauksessa antinationalististen multikultistien väkivallan kontrollointia ei nähdä yhtä tärkeänä kuin nationalistien toimien rajoittamista. Natsit vittuun. Nationalistien poliittisia oikeuksia voidaan multikultin kaduille luomaan järjestysuhkaan vedoten lähteä rajoittamaan. Poliisi voi katutasolla käyttäytyä hyvin irrationaalisesti käsiään levitellen, jopa nationalisteilta ymmärrystä odottaen. Politisoitunut poliisi puuttuu väkivaltaan laiskasti, hoitaa työnsä sinnepäin. Se ei näytä välittävän siitä, että suomalaiset huomaavat toiminnan vinoutuneisuuden. Marcusen oppi oikeutetusta väkivallasta realisoituu katutason poliittisessa toiminnassa.

 

Katsotaan, miltä monikulttuurin sitoutuneen Euroopan ja Suomen arki näyttää, mitä kysymyksiä ja tulevaisuuden näkymiä monikulttuuriin sitoutuminen nostattaa.

Yhteiskunnassamme Ihmisiä johdatetaan psykososiaalista ohjausta apuna käyttäen kohti ihmiskuntaa, kohti humanismia, jossa eurooppalaisen ihmisen etnosentrisyys on rasismia. Mitä tietoisempi moraalisista puutteistaan eurooppalainen ihminen on, sitä sivistyneempi eurooppalainen ihminen on, on totuus, joka meidän kaikkien tulee sisimmässämme tuntea.
Etnosentrisyyden vieroksunta hyödyttää globalistista valtaa, joka, mitä ilmeisemminkään, ei ole ollut länsimaisille ihmisille paras mahdollinen liittolainen. Onkin vaikea nähdä, millä tavalla nykyinen psykososiaalinen ohjaus hyödyttää meitä. Miten me arjessamme hyödymme väestönvaihtopolitiikasta?
Yhteiskunnassamme on mahdollista käsitellä yksilön sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin määräytymistä yhteisölle tai yhteiskunnalle kuuluvana asiana. Yhteiskunnassa pitäisi käydä keskustelua siitä, miksi on hyödyllistä rikkoa yksityisen ja julkisen raja näinkin äärimmäisellä tavalla? Multikultissa lähdetään siitä, että nuoren ihmisen tulee saada olla oma itsensä, valita millainen haluaa olla, yksilön autonomiaan vedoten. Käytännössä nuoren ihmisen tulee saada muokata biologisia ominaisuuksiaan itsemääriteltyä sukupuolta kohti niin tahtoessaan. Libertaristinen intressi siis toteutuu, vaikka tosielämässä valinnan tekevä yksilö kehitystasonsa johdosta ei voi olla kykeneväinen tekemään valintaa, ilmaisemaan haluaan, ts. toimimaan autonomisesti. Arjen kannalta olennaisia kysymyksiä ovatkin, kuka nuoren ihmisen sukupuolen korjaamishalun ilmetessä tekee hänen ydinolemustaan peruuttamattomasti muuttavan päätöksen, mistä tässä päätetään, mitä prosessissa nuorelle ihmiselle tapahtuu ja kuka kantaa päätöksestä vastuun?
On hyvin todennäköisestä, että sukupuoliteema nousee entistä selvemmin esille lähitulevaisuudessa. Transaktivistien huolta on kuultu. WHO linjauksen mukaisesti tulevassa ICD uudistuksessa transsukupuolisuus poistuu psykiatrisesta luokituksesta ja ilmiöitä käsitellään seksuaaliterveysluokkaan kuuluvana. Sukupuoliristiriidan yhteydessä käsitellään transseksuaalisuuden lisäksi muunsukupuolisuutta.
Uskoisin, että transaktivistien toiveita tullaan kunnioittamaan ja käsitys sukupuolesta tulee vakiintumaan yksilön itsemäärittelyä tukevaksi myös Suomessa. Kyse ei nääs ole monikulttuuriin sitoutuneen Suomen sisäisestä asiasta. Liikehdintä transoikeuksien puolesta on hyvin laajaa ja intensiivistä. Keskitetysti ohjattu HLBT-vähemmistöjä suojeleva lainsäädäntö tulee todennäköisesti leviämään myös Amerikan, Kanadan ja Meksikon alueelle valtioiden välille suunnitellun yhteissopimuksen myötä.
HLBT- vähemmistöjen arvot horjuttavat patriarkaattisen perheinstituution asemaa. Onkin ymmärrettävää, miksi kyseisten vähemmistöjen arvojen tukeminen on globalisteille mieleistä. Kaikki, mikä voi heikentää etnosentristä potentiaalia, voi vahvistaa globalistista valtaa.

Miten pitkälle kohti monikulttuurista libertarismia länsimaista yhteiskuntaa on mahdollista arkielämässä luotsata? Miten pitkälti länsimaiset ihmiset tulevat kokemaan oikeutetuksi partikulaarisen moraalin käytön? Käytännössä tämä legitimiteettiongelma näkyy oikeuksien ja velvollisuuksien jakaantumisena vastoin periaatteitamme ja käytäntöjämme. Jollekin ryhmälle voidaan antaa oikeuksia ja vastaavasti jollekin toiselle ryhmälle velvollisuuksia ilman perusteita.
Jos kyse olisi tilanteesta, jossa vähemmistöä kohtaan oltaisiin epäoikeudenmukaisia, ongelma yhteiskunnan toimivuuden näkökulmasta olisi todennäköisesti pienempi, sillä länsimainen yhteiskunta on aikojen saatossa rakentunut toimimaan enemmistön ehdoilla. Vähemmistöstä nouseva purnaus, jopa kärjekäs kritiikki, jäisi vaikutukseltaan suht merkityksettömäksi. Edes rajattu terrori ei suista yhteiskuntaa raiteiltaan, jos se tuomitaan enemmistön oikeuksia loukkaavana. Jos kyse on tilanteesta, jossa on valmius kohdella epäoikeudenmukaisesti enemmistöä, tilanne on aivan toinen. On riski, että se alkaa vaikuttamaan politiikkaan. Suuremmasta massasta useampi ihminen voi joutua henkilökohtaisesti väärin kohdelluiksi, joten voi muodostua laajemmalle leviävä kokemus epäoikeudenmukaisuudesta ja tätä seuraava liikehdintä. Tämä on tilanteemme nyt. Massasiirtolaisuuden tukemisen yhteydessä ulkoeurooppalaisille vähemmistöryhmille myönnetyt perusteettomat oikeudet ja kantaväestön oikeuksien perusteeton rajoittaminen sekä velvollisuuksien kasvattaminen on käynyt entistä useampien oikeudentajulle ja he ovat ilmaisseet sen poliittisesti. Muutkin monikulttuurin ilmentymät ovat nousseet kritiikin kohteeksi. Ei pelkästään siksi, että niitä itsessään ei nähdä mielekkäinä, vaan myös siksi, että ne tuhoavat perinteisiä instituutioita.
Kun yhteiskunta lähtee dynamisoitumaan ei-toivotulla tavalla, prosessia lähdetään kontrolloimaan. Monikulttuuria ajavien toiminta on jokseenkin odotettavaa. Käytännössä vihapuheen hillintätarpeella perusteltu raipan heiluttaminen ynnä muu vastaava dialogista kieltäytyvä kontrolli on kuitenkin vain syventänyt legitimiteettikriisiä. Sama vaikutus on ollut oikeusinstituution vetämisellä poliittiseen peliin.

Jos vihapuhe olisi merkki vääränlaisesta käsitemaailmasta, käsitteitä kontrolloimalla sitä voisi estää. Vastustus ei kuitenkaan synny käsitetodellisuudesta. Kieltoihin turvautumalla, jahtaamalla vihapuhetta, ei voi kieltää ihmisiä havaitsemasta toimimatonta todellisuutta ja reagoimasta siihen. Globalismin vannoutuneita vastustajia ei auta painaa alas pelottelemalla, yrityksistä tulee jopa itsensä parodiaa tyyliin Keijo Kaarisade, Suomen vaikutusvaltaisin vihapuhepoliisi.
Kun yhteiskuntaa lähdetään hallitsemaan kieltämällä poliittisesti epätoivottuja ilmaisuja kontrollin tulee olla tehokas, sillä herpaantuminen antaa tilaa itsepäisesti esiin pomppaavalle oppositioasenteelle. Tällaista kontrollia nykyisessä kansainvälisessä pitkälle teknistyneessä maailmassa ei ole helppo saavuttaa, koska eurooppalaisella vastarinnalla on resurssinaan dominanssiin pyrkivä teknologinen tiedonintressi. Yritystä kylläkin näyttää löytyvän ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Jopa Amerikassa, jossa sananvapaus on kulttuurin ytimessä, siihen pyritään lainsäädännön keinoin sisällyttämään sananvastuuta. Facebook on aloittanut asiasta keskustelun.

Euroopassa, kuten myös Amerikassa, poliittinen ilmapiiri on polarisoitunut ja levoton nationalismin kannattajien ja vastustajien eturistiriitojen takia. Mitä tehdä, miten jatkossa edetä? Tulisiko nationalistien poliittisia oikeuksia vähentää vai lisätä? Kysymyksen asettelussa ei oteta todellisuutta huomioon. Toivottavaa yhtenäisyyttä ei voi saavuttaa palauttamalla nationalisteille poliittisia vapauksia. Puolinaiset korjaukset tuskin korvaavat väestönvaihdon aiheuttamia menetyksiä. Ilmaisuvapaudet voisivat riittää, jos eläisimme käsitetodellisuudessa.

Jos osa Euroopan valtioista ei olisi kieltäytynyt ulkoeurooppalaisesta massasiirtolaisuudesta, globalistinen kehitys todennäköisesti olisi edennyt jokseenkin yhtä jouhevasti kuin Amerikassa. Toisin kuitenkin kävi. Nyt näistä yhteiskunnista kantautuu monikulttuuriin suostuneisiin yhteiskuntiin vaihtoehtoinen tulevaisuuden malli. Ihmiset näkevät erot sitä selvemmin mitä pidemmälle väestönvaihto heidän kotimaassaan etenee. Ja ero ei monikulttuuriin kiinnittyneitä maita imartele. Oma maa näyttää turvattomalta, valtaväestö sananvapautensa suhteen lainsuojattomalta. Suomessa globalistinen projekti on viime vuosina pistetty etenemään pikavauhtia. Hitaampi, asteittaisempi, tempo olisi todennäköisesti ollut toimivampi tapa. Ihmiset eivät olisi huomanneet elämäänsä saapunutta muutosta niin selvästi ja vastareaktio olisi jäänyt nykyistä laimeammaksi.

Näyttää siltä, että globalistien tarkoitus on ollut avata portit ulkoeurooppalaiselle massamaahanmuutolle pitkälti humanitaarisen maahanmuuton nimissä. Suomalaisia on massamedian, sivistys- ja juridisten instituutioiden myötävaikutuksella totutettu monikulttuuriin. Tässäpä uusi, entistä rikkaampi todellisuutenne. Globalistinen lähestymistapa on yksilö- tai lähiryhmäkeskeinen. Näistä emergoituu toimiva yhteiskunta, kunhan patologisista vaikutteista päästään eroon.
Väestönvaihto takaa monikulttuurisen kehityksen. Kantaväestölle ei voi loputtomiin kaupitella tarinoita monikulttuurin rikkaudesta, länsirajamme yli pyörivistä kultamunista. Käyttämällä käsitteitä, puhumalla yhteiskunnan rikastumisesta, ei voida luoda tätä ilmiöitä yhteiskuntaan. Vain dogman sisällä tällainen on mahdollista. Massamaaahanmuutto onkin nostattanut sen verran vastustusta, että väestönvaihdosta puhumista saatetaan nykyään vihjailevasti kuvata rikolliseksi, tietenkin valkoisten kansanmurhasta puhuminen on globalisteille merkki ääriliikehdinnästä.
On myös mahdollista, että globalistit ovat tosissaan halunneet rakentaa eurooppalaista monikulttuurista yhteiskuntaa ja yrittäneetkin, mutta eivät ole kyenneet ymmärtämään miten toimiva yhteiskunta länsimaissa rakentuu.
Monikulttuuri-ideologia on länsimaisen valtakulttuurin vastaideologia. Se toimii yhtenäiskulttuurin hajottamiseen, mutta yhteiskuntaa täytyy pystyä myös rakentamaan. Rakentaminen vaatii instituutioiden muodostamista ja tämä vaatii kykyä käsitellä hierarkioita yhteiskuntaa rakentavalla tavalla. Missä ovat yhteiskuntamme legitiimit, toimivat instituutiot? Toimiva yhteiskunta ei rakennu globalistisesti yksilö- tai lähiryhmäkeskeisyydestä käsin. Se rakentuu yksilön ja valtion solmiman yhteiskuntasopimuksen pohjalta, jonka mukaisesti yksilö luovuttaa sopivassa määrin valtaansa valtiolle, joka vastapainoksi syöttää, toimivien instituutioiden kautta, riittävässä määrin valtaa takaisin yksilölle takaamalla hänelle oikeuksia.

Kun yhteiskunnan rakennuspalikat ovat hakusessa ja tehtävä itsessään on vaikea, kieltoihin turvaamalla joudutaan alati kiristyvään kieltokierteeseen, jossa yhteiskunta entisestään vain polarisoituu. Vastustus ei vihapuhe- kiellolla lopu, mutta myös laimeasti politiikkaan suhtautuva enemmistö joutuu totuttelemaan poliisivaltiomentaliteetin varjossa elämiseen. Kaikille hyödyllinen yhteiskuntaluottamus on kuitenkin se hallintakeino, johon olemme länsimaisina ihmisinä tottuneet.

Monikulttuuri tuottaa rikkonaisia, epävakaita yhteiskuntia, tasaisimmillaan jäätyneitä konflikteja sisällään kantavia yhteisöjä, joissa kaikki odottavat jotakin.

 

Frankfurtin koulukunnasta, henkilöistä, heidän näkemyksistään ja toiminnastaan, löytyy runsaasti materiaalia. Esim. Martin Jay kirjassaan The Dialectical Imagination: A History of the Frankfurt School and the Institute of Social Research, 1923-1950 ja Rolf Wiggershaus kirjassaan The Frankfurt School: its history, theories, and political significance on kertonut heistä. Fromm ja Marcuse ovat haastatteluissaan ja luennoissaan itse kertoneet näkemyksiään. Adolf Hitler puolestaan on kertonut näkemyksistään kirjassaan Mein kampf, josta löytyy englanninkielinen käännös. Opetushallitus on kertonut näkemyksistään kotisivuillaan.
Jean-Francois Gariépy raportoi ajankohtaisista tapahtumista ja kertoo näkemyksistään YouTuben ja Bitchuten kautta ohjelmassaan The Public Space, suosittelen seuraamaan häntä.

Poliittisen korruption vastustajan muistilista

Johdanto:

Kaikenlaista on politiikassa varmasti hyvä ottaa huomioon, mutta jonkin verran poliitikkoja seuranneena ja haastatelleena tavallisena kansalaisena, keskityn tässä kirjaamaan lyhyesti ajatuksiani, joiden katson Suomen poliittisen toiminnan yhteydessä voivan auttaa totuudenmukaisen tiedon tavoittelussa ja välittämisessä kuten myös valheiden sekä korruption paljastamisessa.
Tämä ei siis ole mikään opas politiikassa menestymiseen sinänsä. Menestymisessä suurimmat hyödyt ovat varmasti usein löydettävissä aivan muilla keinoin kuin totuutta tavoitellen. Tämä ei myöskään ole kannanotto siitä, onko juuri osallistuminen parlamentaariseen demokratiaan se toimivin tapa edistää kansallismielisten tavoitteiden kannalta oikeanlaista kulttuurimuutosta.
Keskityn juuri totuuden etsimisen keinoihin siksi, että globalistit ovat valheiden viljelijöitä ja valheet heidän merkittävin aseensa.
Länsimainen aiemmin positivistista tietokäsitystä arvostava ajattelukulttuuri on menettänyt asemaansa ja tämä heikentää kansallisen edun hahmottamista. Totuutta arvostavan sivistyksen palauttaminen tulisi olla tärkein päämäärä, koska ilman sitä muut pyrkimykset näyttävät valuvan hukkaan.

⚔

Muistilista edustuksellisessa demokratiassa valheiden ja korruption vastustamiseen:

1. ➳ Edustuksellinen demokratia korruptoi.
2. ➳ Ideologisuus on tärkeää ja vaarallista.
3. ➳ Etsivän asenne. Älä tiedä kaikkea!
4. ➳ Valerintamat. Tieto on päämäärä, ei ase.
5. ➳ Nöyristely vie rappioon.

⚔

1. ➳ Edustukselliseen demokratiaan sisältyy luonnostaan taipumus korruptioon.

Edustuksellisen demokratian edellyttämä kansanedustajan taival johtaa luontevasti poliittiseen korruptioon. Pyrkimys vaikuttaa poliittisiin päätöksiin houkuttelee ihmisiä äänestämään, kannattamaan ja ilmaisemaan kantoja puolesta ja vastaan osana suurta mielipidekilpailua. Tässä ympäristössä puolitiehen perusteltua kannan ottamista voidaan pitää tärkeämpänä kuin hankalien totuuksien esille kaivamista. Totuuden etsintä voidaan kokea vaalityötä häiritsevänä, vaikka se on edellytys kokonaiskuvan kehittymiselle rakentavampaan suuntaan.
Vaikutusmahdollisuuden menettämisen pelko ajaa ihmisiä heikosti harkittuihin kannanottoihin. Harkitseva etäisyyden ottaminen, esimerkiksi äänestämättä jättäminen, koetaan rintamakarkuruutena. Vaalien jälkeen heikosti harkittu politiikka sitten tuottaakin pettymyksen. Tästä seuraa turhautumista, jonka seurauksena ärtymys purkautuukin usein niihin, joiden ei nähdä tehneen tarpeeksi vaalityötä ja niihin, joiden nähdään häirinneen vaalityötä riitaisaksi koetulla totuuden etsinnällä. Mitä enemmän tällaiseen vaalityöhön panostaa, sitä voimakkaammassa vaarassa on altistua tälle rappiolliselle kierteelle, joka nakertaa halua huolelliseen totuuden etsintään.
(Aiheeseen palataan vielä kohdassa 3.)

⚔

2. ➳ Johdonmukainen ideologia on tärkeä, mutta innostuminen ideologisesta hahmottelusta on myös vaarallista.

Johdonmukainen ideologia tarvitaan ohjaamaan toimintaa vakaasti kohti kansakuntaa hyödyttävää päämäärää.
Ideologisessa hahmottelussa on tärkeää pitää mukana siihen kuuluvat toiminnalliset toteutukset. Näitä toteutuksia on voitava tarkastella kohta kohdalta.
Ilman tällaista huolellisuutta ideologinen innostuminen voi muodostua haitalliseksi. Voi muodostua kokemus, että päämäärän saavuttaminen olisi aatteellisen sitoutumisen itsestäänselvä seuraus. Ideologiset hahmotelmat voivat alkaa keräämään itseään myötäilevää sisältöä, joka saa kokonaisuuden kuulostamaan yhä laadukkaammalta, vaikka se perustuukin kasvavasti vain oman käsitteistönsä varaan. Tällaiset hahmotelmat ratkaisuista voivat toimia pakoreittinä arjen rumuudesta, eikä niiden toimimista silloin riittävästi arvioida käytännön näkökulmasta.

⚔

3. ➳ Pohtiva etsivän asenne mieluummin kuin mainostajan. Älä koskaan tiedä kaikkea parhaiten!

Sen sijaan, että vain julistaa näkökantojensa ja muutosvaatimustensa ylivoimaisuutta, on parempi pyrkiä selvittämään ja keskustelemaan siitä, miten Suomessa mitkäkin asiat toimivat, avoimesti pohtimaan, hakemaan tietoa ja arvioimaan esitettyjä ajatuksia.
Esiintyminen keskustelun ja pohdinnan osapuolena voi totuuden edistämisen ohella olla myös uskottavaa mainosta omalle kyvylle hakea ratkaisuja ongelmiin.
On tärkeää pyrkiä hankkimaan tietoa ja ymmärrystä, mutta erityisen tärkeää on osoittaa miten tärkeä itse tämä pyrkimys on.

Pyri kyseenalaistamaan uskomuksiin pohjaava poliittinen kielenkäyttö ja ohjaamaan keskustelua tosiasioiden selvittämiseen. Tällä herätät luottamusta silloinkin, vaikka et itse asiaa hyvin ymmärtäisi, koska tulet osoittaneeksi vähintään tahtosi ymmärtää ja tutkia asiaa sekä kenties paljastaneeksi vastapuolen tietämättömyyden, kyvyttömyyden tai haluttomuuden ymmärtää ja tutkia sitä.
Poliitikot toimivat usein vailla ymmärrystä tai edes pyrkimystä ymmärtää yhteiskunnan toimintaa, työskennellen lähinnä yhteiskunnallisten uskomusten ehdoilla. Äänestäjien suosion kalastelu edustuksellisessa demokratiassa vaistomaisesti houkuttelee tällaiseen ja sitä tulee kampanjoidessa tietoisesti varoa.

Tässä tultiinkin taas edustuksellisen demokratian korruptoivaan luonteeseen. Politiikka näyttää viettelevän politiikan tekijöitä tarjoamaan ratkaisuja kaikkiin asioihin ja mainostamaan omaa ratkaisuaan parhaana ratkaisuna. Edustuksellinen demokratia saattaa poliitikon näkökulmasta tuntua kilpailulta äänestäjien suosiosta, jossa milloin minkäkin asian käsittelyn yhteydessä olisi hyödyllisintä mainostaa itseään asian muita ehdokkaita paremmin tietävänä.
Käytännössä ei kuitenkaan ole mahdollista tietää kaikkia parhaita ratkaisuja kaikissa yhteiskuntaa koskevissa asioissa. Vaalilupauksiinsa hirttäytynyt poliitikko, joka sitten saavuttaakin valta-aseman eikä lopulta ole itse paljoakaan paneutunut yhteiskunnan toimintaan, voi olla lankeamassa houkutukseen tukeutua liiaksi vakiintuneiden järjestöjen, virkamiesten ja lobbareiden verkostoihin muodostaakseen käytännön toteutukset vaalilupaustensa suurin piirtein ja sinne päin toteuttamiseksi.

Tiivistettynä:
Pohtivalla, etsivällä asenteella eteneminen auttaa paljastamaan tyhjiä lupauksia tekevät vale-kansanedustajat, jotka eivät yllättäen kykenekään tämän tasoiseen keskusteluun ja näin paljastavat mainoslauseidensa onttouden. Tämä voi myös herättää tietoisuutta poliitikkojen heikkouksia hyödyntävistä taustavoimista ja muistuttaa ihmisiä siitä, ettei poliittisiin kannanottoihin pitäisi suhtautua kuin ne olisivat kilpailua tai peliä vaan kyseessä on kansakuntamme tulevaisuus, jonka eteen tulee tehdä huolellista työtä.

⚔

4. ➳ Valerintamat hajottavat kansaa. Tieto on globalisteille poliittisen taistelun ase. Kansallismieliselle tiedon tulee olla päämäärä ja totuuden tärkein liittolainen.

Poliittinen järjestelmämme suosii globalismia monin tavoin. Yksi näistä tavoista on, kuinka poliittinen kilpailu tässä ympäristössä houkuttelee suhtautumaan tietoon aseena vastustajien kukistamiseksi. Myös monet meistä, jotka pyrimme toimimaan kansallismielisesti, usein erehdymme käyttämään tietoa aseena. Poliittisen vastustajan ilmeisen virheellistä tietoa lytätään paremmaksi tai vahvemmaksi koetulla tiedolla. Mielikuva paremmasta tiedosta saatetaan kokea tehokkaampana kuin se, että vastustajan väitteen heikkoudet nostettaisiin esiin totuuteen pyrkivän, tietoa etsivän ja perustelevan pohdinan avulla.
Houkutus käyttää tietoa aseena voi johtua ainakin osin siitä tiedon mieltämistavasta, jonka globalisoitunut, monikulttuurinen, eri heimoihin jakautunut yhteiskunta on omaksunut. Tällainen vastakkain asetteleva tiedon mieltämistapa ei kenties ole lähtökohtaisesti ominaisinta länsimaiselle kansakunnalle, joka on nojautunut perinteisesti enemmän positivistiseen, tieteelliseen tiedon mieltämistapaan. Kuka tahansa voi silti tulla omaksuneeksi itselleen vieraan ja omia etujaan heikentävän ajattelukulttuurin, varsinkin, jos ei tule huomanneeksi, että ammentaa suurimman osan yhteisöllisestä tiedonvälityksestään sellaisista viestimistä, jotka harjoittavat vierasta ajattelukulttuuria.

Tieto taistelun aseena on käytäntö, jossa piilee se valtava vaara, että astutaan itse ikäänkuin valheellisten tietojen heimosotien näyttämölle. Tieto toimii silloin hajottamaan kansaa eri leireihin sen sijaan, että se ruokkisi johdonmukaisesti edellytyksiä kansallisen edun hahmottamiseen ja kansan yhtenäisyyttä rakentavaan maailmankuvaan.
Sen ajattelukulttuurin vallitessa, jossa tieto on taistelun ase, valta-asemaan päätyy todennäköisimmin se taho, joka tarinoi ahkerimmin ja taitavimmin, eikä suinkaan esimerkiksi sellainen taho, joka kykenee kehittämään ratkaisuja ympäristönsä haasteisiin rakentavimmalla ja tieteellisesti perustelluimmalla tavalla.
Jos siis tahdomme kestävän ja etujaan varjelevan kansakunnan, on tärkeämpää nostattaa jälleen arvoon se totuuteen pyrkivä länsimainen sivistyskulttuuri, jota on laajalti alettu pitämään pahan lähteenä, kuin valloittaa muutaman fanaattisen kannattajan sydämet hienoilla mainoslauseilla.

Tiivistettynä:
Tiedon kokeminen taistelun aseena houkuttelee heikosti harkittuihin liittolaisuuksiin ja tiedon arvioimiseen sen perusteella, kenen näkemyksiä se tukee tai kuka sen esittää.
On tietoisesti vältettävä refleksiä noudattaa nykyisessä keskustelukulttuurissa vallitsevaa taktiikkaa, jossa inhottu vastustaja ja hänen esittämänsä huono tieto pyritään kukistamaan miellyttävämmän tahon omaksuman paremman tiedon avulla. Täytyy välttää omaksumasta uskomuksia tai liittolaisuuksia, joiden voima perustuu niiden vaihtoehtoisuuteen verratessa niitä vastustajien ilmeiseen huonouteen.
Voi olla entistäkin vahingollisempaa, jos näkemys kansallisesta edusta peittyy yhden virhekäsityksen sijaan toisen paremmalta kuulostavan virhekäsityksen taakse.

⚔

5. ➳ Nöyristely vie rappioon.

Kun kyseenalaistat yleisesti jaettuja uskomuksia ja osoitat tahtovasi muutosta on odotettavissa, että sinua tullaan syyttämään jos minkäkin pyhän lehmän horjuttamisesta ja tästä seuraavan vaaran aiheuttamisesta.
Älä panikoi! Ei ole hyödyllistä suuttua, älähtää, korottaa ääntään.
Älä ryömi vaan pysy ryhdissä, alistumatta nöyryytykselle!
Ei kannata edes puolustella valintojaan, perustella niiden välttämättömyyttä minkään uhkakuvan avulla. Toista mieluummin havaintosi ja tahtotilasi entistäkin jämerämmin.
Tuo pyhä lehmä jonka uhkaamisesta sinua syytetään ei nauti sinun suojeluasi, sillä haet totuutta rakentaaksesi parasta tulevaisuutta kansallesi. Oman kansan edun ajamista ei tarvitse perustella. Sen sijaan pyhien lehmien palvonta vaatii perustelua ja jos se ei ole avuksi omalle kansalle, vaatii se myös tuomion.

Pyhiin lehmiin sekaantuminen, tiedon käyttö taistelun aseena, sortuminen valheelliseen vastakkainasetteluun ja rappiopolitikoinnista nousseiden käsitteiden käyttö vetävät keskustelua niin alhaiselle tasolle, että se häpäisee kaikki osanottajat. Pyri ohittamaan tuollainen keskustelun taso ja säilyttämään kunniasi.
Rappiokulttuuri ruokkii nöyryytyksen tilaa. Nöyryytys vie voimia ja heikentää luottamusta kansakunnan toimintakykyyn. Uskon puute oman kansakunnan toimintaan saa ihmiset näkemään tarvetta ohjata sitä globalistien huollettavaksi, kauemmas itsenäisesti vastuuta kantavasta kansallisesta päätäntävallasta.

Älä pelästy sitäkään, jos sinua ja toimintaasi pyritään häpäisemään tekemiesi virheiden takia. Myönnä virheesi avoimesti ja osoita jämerästi tahtotilasi kohti totuutta ja oikeita ratkaisuja. Rappiokulttuuri ruokkii virheitä ja pahin virhe on sukeltaa rappiokulttuuriin ja ryhtyä ryömimään sen ehdoilla eksyen sivuun tarkoituksenmukaisesta päämäärällisestä toiminnasta.
Kaikessa rappiollisessa toiminnassa on helppoa saavuttaa nopeita erävoittoja, mutta älä suo niitä itsellesi, jos tahdot nostaa isänmaasi ylös. Kun se nousee, se nousee kunniassa, tai se ei nouse lainkaan.

Eurooppalainen erityispiirre

Väestönvaihto etenee, turvattomuus leviää, kantaväestön oikeudet vähenevät. Miksi länsieurooppalaiset ovat ulkoeurooppalaisiin verrattuna haluttomia suojelemaan omia ryhmäintressejään? Mistä tämä vieraanvaraisuus siirtolaisia kohtaan kumpuaa? Ilmiötä voi lähestyä evoluutiopsykologi Kevin MacDonaldin esittämiin ajatuksiin nojaten selviytymisstrategian näkökulmasta.
Olisiko mahdollista, että eurooppalaisten ihmisten varhaiset elinolosuhteet olisivat voineet suosia heillä havaittavan vieraanvaraisuutta edesauttavan yksilöpainotteisen selviytymisstrategian valikoitumista? Eurooppalaiset ovat eläneet vaativissa luonnonolosuhteissa, erityisesti Veiksel-jääkauden vaikutuksen vuoksi. Elanto saatiin pitkään metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä ennen maanviljelyn yleistymistä. Selviytymisen kannalta on ollut merkityksellistä osata vastata luonnon asettamiin vaatimuksiin. Ryhmät elivät suhteellisen erillään toisistaan. Selviytymisen ja suvun jatkamisen kannalta syntyi paine pitää ryhmäkoot suht pieninä. Luonnonolosuhteet luotsasivat kehitystä kohti yksiavioisuutta, jossa kummankin sukupuolen ja sukulinjan panoksella on merkitystä. Muodostui taipumus jatkaa sukua pariutumalla suvun ulkopuolelta. Selviytymisstrategia muodostui suht yksilöpainotteiseksi klaani- ja heimoyhteisöissä havaittavaan ryhmäpainotteiseen strategiaan verrattuna.
Ryhmäpainotteiselle strategialle tyypillisistä suuremmista sukuryhmistä ei olisi ollut hyötyä vaativia luonnonolosuhteita vastaan. Ne toimivat paremmin, kun taistellaan muita ihmisryhmiä vastaan. Suuret lähiryhmät, naiset ja lapset, olisi pienempiin ryhmiin verrattuna ollut vaikeampi pitää hengissä. Ryhmäpainotteinen selviytymisstrategia ei siis käytännössä olisi ollut yhtä toimiva.

Tähän eurooppalaisten evolutiiviseen prosessiin on liittynyt valmius suhtautua suht avomielisesti ja yhteistyöhaluisesti vieraisiin ihmisiin. Eurooppalaisten ryhmäkoheesio kun on muodostunut suht matalaksi klaani- tai heimopohjaisten ryhmien koheesioon verrattuna eikä eurooppalaisille ole muodostunut yhtä voimakasta alttiutta vieraisiin kohdistuvaan pelkoon tai vihamielisyyteen.
Eurooppalaisilla on historiallisesti havaittavissa merkkejä vieraita kohtaan koetusta avoimuudesta. Esim. ennen teollisen vallankumouksen alkua pohjoiseurooppalaisten keskuudessa oli tapana ottaa yksilöpainotteiselle selviytymisstrategialle tunnusomaisen ydinperheen talouteen myös vieraita ihmisiä työvoimana.

Ryhmäpainotteisiin verrattuna yksilöllisemmät ihmiset ovat valmiimpia luovuttamaan sukulaisyhteisöjensä toimivaltaa keskitetylle hallinnolle, jos sen nähdään ajavan yksilöiden etuja. Tätä vasten eurooppalaisten yhteiskuntien muodostuminen tulee luontevaksi. Samoin markkinatalous yksilöpainotteisuutensa vuoksi tulee ymmärrettäväksi kuten myös moderni elämäntapamme.

Kasvatuksessa painotetaan itsenäisyyttä. Moraalin kehityksen kannalta yksilökeskeisyys on yhteydessä yksilön vastuuttamiseen. Yksilön vastuuttaminen on yhteydessä mm. länsimaisen tieteen kehitykseen. Ajatuksenahan on, että tiedemies vastaa julkisesti omista tuotoksistaan.
Kun yksilö vastuutetaan herkästi omista tekemisistään avataan ovi muutokselle. Yhteiskunnan muuttuminen mahdollistaa havaittujen epäkohtien korjaantumisen ja useimmiten tähän ainakin jossain määrin pyritäänkin. Kritiikillä voidaan myös rikkoa yhteisöä. Tässä tullaan ilmiön ytimeen. Jos eurooppalaisia pommitetaan kritiikillä heidät saadaan kääntymään toisiaan vastaan, koska yksilökeskeisinä he vastuuttavat toisiaan. He eivät luontevasti lähde suojelemaan yhteisöään. He eivät lähde suojelemaan ryhmäkoheesiotaan kovin herkästi edes sitä hajottavia voimia vastaan. Ei, he hyökkäävät pikemminkin niitä yksilöitä vastaan, jotka kokevat moraalisesti epäkelvoksi. He voivat ottaa käyttöön altruistisen rankaisutavan, jossa rangaistaan vieraita ihmisiä, vaikka rankaisu ei hyödytä rankaisijaa ja voi hyvinkin vahingoittaa tätä.
Yksilökeskeisyyteen liittyen eurooppalaisilla on taipumus kehittää universaaleja, kaikkia yksilöitä koskevia, moraalikoodeja. Altruistisen rankaisutavan vuoksi joissain yhteiskunnallisissa tilanteissa tämä taipumus voi ajaa eurooppalaiset ihmiset yllättäviin ongelmiin.
Yksilökeskeisien oikeuksien, esim. ihmisarvon tai ihmisoikeuksien toteutumista, korostetaan varsinkin pohjoiseurooppalaisten keskuudessa nykyään ylettömästi. Kartetaan rasismia, muistetaan holokaustia. Euroooppalaiset eivät näe, että tämän varjolla he itseasiassa menettävät oikeutensa kotimaahan ulkoeurooppalaisille yhteisöille, jotka universaaleihin yksilöoikeuksiin vedoten osaavat vaatia etuoikeuksia itselleen. Rasismi tai antisemitismi on Euroopassa kuolemansynti. Islamofobia jo itsessään viittaa islamisoitumista vierastavan persoonapatologiaan.
Valkoiset ihmiset menettävät valtaansa myös siksi, että liian monella heistä on taipumus lähteä näkyvästi pommittamaan omia jäseniään näiden naisia ja lukuisia seksuaali- tahi sukupuolivähemmistöjä kohtaan osoittamasta epämoraalisuudesta. Olettavatko ihmisoikeustaistelijat, että vaikkapa muslimiyhteisöt alkaisivat opettaa jäsenilleen jokaisen yksilön oikeutta valita oma sukupuolensa tai että muslimimiestä rohkaistaisiin irtaantumaan toksisesta maskuliinisuudestaan, edes hienovaraisesti? Tuskin, tulilinjalla on vain kantaväestö. Eurooppalaiset ottaantuvat julkisesti märehtimään, he eivät osaa ohittaa yhteiskunnallisesti merkityksettömiä yksilötason ilmiöitä. Yhteiskuntatasolla ei tarvitsisi reagoida mitenkään siihen, että jotkut yksittäistapaukset eivät halua huomioda sitä, että luonto asettaa rajoituksia sukupuoliominaisuuksien luonteen, sukupuolen määräytymisen tai suvunjatkamisen kohdalla. Euroooppalaiset rikkovat surutta turhanpäiväisellä kiistelyllään mahdollisuutensa etniseen koheesioon aikana, jolloin sitä erityisesti tarvittaisiin.
Eurooppalaiset ovat ryhmänä valmiimpia ryhmittymään esim. taloudellisten kuin etnisten oikeuksiensa puolesta. Meillä sopii esim. avoimesti puhua elämäntapaamme olennaisesti kuuluvista luokkaristiriidoista, mutta elämäämme kuuluvista etnisistä ristiriidoista vastaavaa puhetta ei kylläkään suvaita. Näin, vaikka tällaisella arvomaailmalla hajoitetaan kansaa. Tämä on kylläkin luontevaa eurooppalaisen piirteistön ja sille rakentuneen kulttuurin valossa.
Länsimaiset yltiöyksilökeskeiset yhteiskunnat eivät nyky-Euroopassa pärjää resurssitaistelussa yhteisökeskeistä selviytymisstrategiaa käyttäviä, hyvinkin etnosentrisistä kulttuureista tulevia, ulkoeurooppalaisia ryhmiä vastaan. Jälkimmäiset suojelevat ensisijaisesti ryhmäintressejään. He eivät lähde kipakasti vaatimaan jäsenensä päätä vadille, jos universaalista moraalikoodistosta on tullut poikettua. Heidän joukkonsa pysyy kasassa. Heille on evolutiivisen prosessin myötä kehittynyt tehokkaammat taistelukeinot ryhmäetujen ajamiseen. He ovat tottuneempia taistelemaan etnisyytensä ja ylipäätään etujensa puolesta muita ryhmiä vastaan. Heillä on yhteinen kohtalo.
Eurooppalainen ihminen on vieraiden kritiikistä suhteellisen taipuvainen korjaamaan käytöstään sen lisäksi, että on suht valmis julkisesti kritisoimaan muita ryhmänsä jäseniä heidän moraalisista puutteistaan. Käytöksen korjaaminen ei välttämättä edellytä sitä, että kritiikin sisältö olisi sisäistetty osaksi omaa arvomaailmaa. Suvaitsevaisesti käyttäytyvät eivät välttämättä ole multikultturellisteja. Tällainen taipuisuus on vaarallista, jos vastapeluri ei juurikaan ole valmis korjaamaan käytöstään ryhmän ulkopuolisen tahon huomautettua asiasta sen lisäksi, ettei mielellään julkisesti lähde kritisoimaan omia jäseniään. Kollektiivit muodostavat helposti panssarin ympärilleen. Heillä on ulkoryhmäläisiltä suljettu maailma. Ajatus kotoutumisesta kannattaa unohtaa.

Sosiaalistumisessa on biologinen elementti. Esim. verrattaessa pohjoiseurooppalaisen vauvan ja israelilaisen vauvan reaktioita vieraisiin on huomattu, että jälkimmäisellä pelkoreaktio on edellistä voimakkaampi. Juutalaisten selviytymisstrategia on pohjoiseurooppalaisten strategiasta poiketen ryhmäpainotteinen.
Ei ole oletettavaa, että pitkän evoluution aikana muodostunut piirteistö muuttuisi yksilön siirtyessä kulttuurista toiseen. Näinhän kuitenkin onnistuvaa kotouttamista havaitsevat multikultturellistit, kuten myös epäonnistunutta kotoutumista havaitsevat kulttuurinationalistit, näyttävät usein uskovan. He uskovat, että kulttuuri kykenee luomaan ihmisen. Eurooppalaista elämäntapaa rikkovaa yhteiskuntapolitiikkaa tuetaan todella pelkän uskon varassa.
Käyttäytymisen evolutiivisen määriytymisen vuoksi eurooppalaisten ja ulkoeurooppalaisten etnosentristen ryhmien väliset konfliktit näyttävät väistämättömiltä samoin kuin edellisten tappiot.

Yksilöpainotteisenkin selviytymisstrategian omaavat ottaantuvat puolustamaan oikeuksiaan, jos uhka kasvaa riittävän suureksi.
Länsimaiset ihmiset, eritoten pohjoiseurooppalaiset, eivät ole taipuvaisia tulkitsemaan uhkaavaksi tilanteita, joita heidän evolutiivisesti valikoitunut piirteistönsä pitää lähtökohtaisesti turvallisina. He eivät kovin herkästi reagoi pelolla edes tietoon tulleisiin selkeisiin ongelmiin. He eivät siis luontevasti opi kokemuksista, eivät omista eivätkä muiden. On ymmärrettävää, että muiden eurooppalaisten maiden epäonnistuneet integraatiokokeilut eivät ole pahemmin säikäyttäneet suomalaisia. Väestönvaihto jatkuu.
Katsotaanpa Ruotsia. Ruotsalaiset ovat hyvin selkeästi yksilökeskeisiä ihmisiä, avoimia, universaaleja ihmisoikeuksia arvostavia- he eivät psykologisesti katsoen rajaa vieraita tutuista. Vaikka maan väestönvaihto ja islamisoituminen on jo melkoisen pitkällä ruotsalaiset eivät ole kokeneet tilannetta sen verran uhkaavaksi, että olisivat lähteneet selkeästi puolustamaan omaa etnistä ryhmäänsä. Kritiikki on jäänyt loppujen lopuksi melko laimeaksi. Mihin mahtaa ruotsalaisten arjessa johtaa maan näkyvimmän oppositiopuolueen linjaama “avoin ruotsaisuus”? Kantaväestön rasismi ja antisemitismi nähdään ruotsidemokraattienkin joukossa yhteiskuntatason ongelmana, joten tarpeen tullen lähdetään näkyvästi vaatimaan oman etnisen ryhmän jäseniä tilille heidän epämoraalisista kannanotoistaan ryhmäkoheesion merkityksestä piittaamatta.
Linjaus ei käytännössä juurikaan eroa multikultturellisesta, se on kultin ruotsalaisille mieluisampi muoto. Ruotsidemokraatit eivät pyri estämään väestönvaihtoa. Rinnakkaisyhteisöjen määrä tulee entuudestaan kasvamaan ryhmäpainotteisten siirtolaisten maahanmuuton myötä.
Näyttää siltä, että ruotsalaiset pyrkivät arjessa hoitamaan ulkoeurooppalaisten kanssa kohtaamansa etniset konfliktit kotouttamalla ruotsalaiset.
Tietenkin riittävän vähittäinen väestönvaihtotahti sekä riittävä ruotsalaisten ja ulkoryhmien segregaatio ovat tehneet muutoksen luonnollisemmaksi, mutta ruotsalaisten evolutiivisesti valikoituneella piirteistöllä on roolinsa ruotsalaisen yhteiskunnan korvautumisessa.
Piirteistönsä vuoksi ruotsalaiset ovat sisäistäneet tai ainakin sietäneet hyvin vuosia jatkuneen median multikulttitykityksen kuten myös sananvapauden rajoittumisen.

Länsieurooppalaisten, eritoten pohjoisosan kansojen, selviytyminen näyttää epävarmalta. Onko tämä heidän syytään, heidän omaa ansiotaan? He eivät voi eikä heidän pidä muokata käyttäytymistään ryhmäpainotteisen selviytymisstrategian suuntaan. Eurooppalaiset kansat ovat rakentaneet kehittyneitä kansalaisyhteiskuntia, luoneet ainutlaatuista kulttuuria. Lännessä elämä on hyvää. Meillä on yhteistä tarinaa siitä huolimatta, että olemme erilaisia ja että meillä on erimielisyytemme. Meidän tulisi etsiä yksilöpainotteiselle selviytymisstrategialle istuva eurooppalaisuutta suojeleva toimintamalli. Malli, jossa yhdistyisi yksilöllisyys ja ryhmäkoheesio toisiaan täydentävällä tavalla.
Se, että meillä on ilmeisiä yhteiskunnallisia ongelmia, ei tarkoita, että tilanne olisi yksinomaan meidän aikaansaannoksemme. Sanoisin pikemminkin, että perinteisiä yksilöpainotteisia eurooppalaisia yhteisöjä yltiöyksilökeskeisyydellä rikki pommittava multikultti väestönvaihtoineen on tuontitavaraa.
Valkoisiin enemmistöväestöihin kohdistuu hajoita ja hallitse hyökkäys. Globalismi hyödyttää monia eri toimijoita, niin taloudellisia, poliittisia kuin sotilaallisiakin. Kansallisvaltioilla on valmiuksia asettaa maan kansalaisia suojelevia rajoituksia. EU ei edes pyri kansallisvaltioiden oikeuksien turvaamiseen. Liberaaliglobalistinen arvomaailma myös helpottaa merkittävien ulkoeurooppalaisten vähemmistöryhmien elämää ja turvaa heidän intressejään lännessä. Myös marxilaiset poliittiset toimijat hyötyvät kulttuurista, joka tukee perinteisten yhteiskuntien hajoamista.
Toki Euroopan sisällä on lukuisia multikultti-ideologian pohjalta toimivia kantaväestön ryhmiä, mutta multikultin laaja levinneisyys ja tulivoima viittaavat siihen, että taustalla on kansainväliseen toimintaan kykeneviä tahoja, joilla on massiiviset resurssit vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Eikö ole outoa, että Länsi-Eurooppassa eri medioilla voi käytännössä olla pitkälti vain yksi tarina, jota kierrätetään hieman eri muodoissa viikosta toiseen. Heillä on eurooppalainen versio Amerikan liberaalidemokraattien tarinasta. Valkoisen miehen täytyy muuttua, päästä irti toksisesta maskuliinisuudestaan. Ulkoeurooppalaisia etnisiä ryhmiä tulee suojella valkoisen miehen aina vain kekseliäimpiä muotoja saavalta rasismilta kuten myös Eurooppaa, jälleen, valtaavalta antisemitismiltä. Naisia suojeltava seksuaaliväkivallalta, lukuisia seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä moninaisilta syrjinnän muodoilta. Kantaväestön aiheuttamasta uhasta muistutetaan silloinkin, kun kerrotaan vieraiden aiheuttamista ongelmista. Eurooppalaisilla on vuosikymmenestä toiseen massiivisia yhteiskunnallisia ongelmia, joten eurooppalaisten tulee jatkuvasti vaatia toisiltaan ja itseltään yhä moraalisempaa käytöstä.
Todellakin, tulee vähintäänkin kysyä kenen omistuksessa multikultilla ampuva media on. Multikultin rahoituslähteet kuten myös yhteistyöverkostot tekevät kuvion ymmärrettävämmäksi. Esimerkkinä toimikoon Against hate- kampanja, joka nyt omalta osaltaan tykittää suomalaisia; sillä mitä ilmeisemmin on kansainvälinen tausta.

P. S. Kiitos Kevin MacDonaldille avartavista ajatuksista.

Eurooppalaisten rasismista

Ymmärrys biologisen identiteetin yksilöitä yhdistävästä voimasta on kaikilla ihmisillä. Taipumus oman etnisen ryhmän tai oman rodun preferoimiseen on hyödyllinen ilmiö. Oman ryhmäidentiteetin tunnistaminen ja arvostus eli oman lauman jäsenten arvostus johtaa haluun suojella lauman jäseniä. Sen lisäksi, että näin autetaan jäsenten eloonjäämistä, kehitetään samalla yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka auttavat seuraavienkin sukupolvien eloonjäämistä ja lisääntymistä. You know it is actually quite okay to be white.

Miksi rasismi kuitenkin niin selkeästi on juuri valkoisen miehen taakka? No siksi, että eurooppalaiset ihmiset eivät organisoituisi poliittiseksi vastarintaliikkeeksi siitä huolimatta, että he joutuvat toistuvasti altavastaajan asemaan puolustaessaan oikeuksiaan.
Ihmiset lähtevät toimimaan vasta silloin, kun he vakuuttuvat toimintansa legitimiteetistä. Tapahtumat, koetut tunteet tai tunneilmaisut eivät itsessään johda poliittiseen aktivoitumiseen. Ne punnitaan ja vain oikeutetuiksi arvioidut tulkinnat ja tunteet motivoivat toimintaa, joka mahdollistaa organisoitumisen.
Biologisista ominaisuuksista keskusteleminen ei sovi globalistiseen maailmankuvaan. Yksinkertaisimmillaan viesti kuuluu: rotuja ei ole, tulemme kaikki Afrikasta.
Maailmankuvassa pyritään aktiivisesti haihduttamaan ihmismassassa havaittavat biologiset eroavuudet. Eurooppalaisten rotutaustasta voidaan toki huomauttaa, jos ja kun viitataan valkoisten ihmisten negatiivisiin piirteisiin, kuten rasismiin. Mielipideohjailussa ulkoeurooppalaisten statusta nostetaan ja eurooppalaisten lasketaan siis hyvinkin rotutietoisesti.
Globalistit muistuttavat, miten kaikki me ihmisinä olemme hyvin samankaltaisia- rasisti se, joka ihonväriin tuijottaa- joten tietenkin meitä kaikkia tulee kohdella tasa-arvoisesti. Voisi pikemminkin ajatella, että koska he ovat halunneet legitimoida kantaväestölle kuuluvien oikeuksien luovuttamisen muukalaisille, he ovat lähteneet korostamaan muukalaisten ja kantaväestön samankaltaisuutta.
Puhuminen rotuominaisuuksista tai joistain vastaavan tyyppisistä biologisista tekijöistä, joilla saattaisi olla yhteiskunnallisia vaikutuksia, on jo itsessään sivistymätöntä, jotain, joka väistämättä tulee johtamaan julmuuteen.
Meillä täällä käsitystä suomalaisuudesta pyritään hämärtämään, ylpeyttä omista sukujuurista vähättelemään. Tietenkin etnisyyskielteiseen ideologiaan on helppo ympätä ajatus yhteiskuntaamme kuulumattomasta demokratian ja tietenkin ihmisyyden tuhoavasta rasismista.
Omia etuja ja vielä enemmän oman etnisen ryhmän tai rodun etuja suojelevan poliittisen toiminnan kokeminen oikeutetuksi hankaloituu huomattavasti, jos on sisäistänyt valmiuden uskoa, että juuri valkoinen mies on anteeksiantamattoman taipuvainen sortaviin kulttuurikäytäntöihin muita kansanryhmiä kohtaan. Rasismiin uskovat eivät löydä syytä organisoitua biologiset juurensa tunnustavaksi poliittiseksi muutosvoimaksi.
Joten, vaikka eurooppalaiset menettävät kerta toisensa jälkeen oikeutensa omaan elämäntapaansa, syytä tapahtumien kululle ei edes osittaisesti tule etsiä ongelmallisesti erilaisten ihmisryhmien yhteentörmäyksestä, joka toisenlaisella, kantaväestöä kunnioittavalla, politiikalla voitaisiin välttää. Syytä etsitään valitettavista tilanne- tai yksilötekijöistä tai yksinkertaisimmillaan kulttuurieroista. Samalla taloudellisten, sosiaalisten, oikeudellisten ja poliittisten oikeuksien menettämisen syyt jäävät hämärän peittoon. Jälkimmäinen ongelma koskettaa todennäköisesti suurempaa osaa kantaväestöstä. Väestönvaihto alkaa näyttäytyä luonnolliselta tai ainakin väistämättömältä.

Se, miten eurooppalainen väestö käsittelee kohtaamansa etnisen halventamisen, on jokseenkin samantekevää, kunhan mitään merkittävää haittaa meneillään olevalle väestönvaihdolle toiminnasta ei aiheudu. Sen sijaan, että eurooppalaisille kansoille sanottaisiin suoraan, että nyt ja tulevaisuudessa te kustannatte tulijoiden ja kantaväestön varaan rakennettavaa Eurooppaa, jossa teillä on astetta alemman kastin asema, heitä vannotetaan varomaan rasismia.

Vihapuhejahdin pääasiallinen tarkoitus ei ole hillitä ulkoeurooppalaisia ihmisiä ja vaikutteita kyseenalaistavaa puhetta sinänsä vaan puhetta, joka voisi oikeuttaa kantaväestön osallistumaan väestönvaihtoa vastustavaan politiikkaan. Täten riittävän korrektit, hampaattomiksi jäävät kannanotot, saavat jäädä jokseenkin rauhaan kun taas haastavammaksi koetut, toimintaan motivoivat, tuomitaan näyttävästi.
Julkisuuteen saatetaan nostaa varoittavaksi esimerkiksi suomalaisten rasismista jokin triviaali tapahtuma tai vain kansanomainen ilmaisu, jossa globalisteille poliittisesti tulenarkaan rotukysymykseen on viitattu. Swastika itsenäisyyspäivänä Suomen pääkaupungissa on näky, josta tilanteen niin vaatiessa voi järkyttyä pitkään.
Puhetta paljon ikävämpi on tilanne, jossa puheet on puhuttu ja johtopäätökset tehty. Poliittisesti organisoitunut kantaväestöstä muodostunut ryhmä on astetta sitkeämpi vastustaja yhteisöä hajottavia voimia vastaan juuri siitä syystä, että yhteinen biologinen tausta luonnostaan sitoo voimakkaasti jäseniä yhteen.

Julkisella vihapuhejahdilla tuetaan pasifistista todellisuutta, jossa juuri vihapuhuminen on se todennäköisin ja jopa äärimmäisin teko, johon etnisen taustansa vuoksi epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuneet eurooppalaiset saattavat vittuuntuneina ryhtyä.

Kukaan ei voi tietää, mitä eurooppalaisten taholta ulkoeurooppalaisiin kohdistuneella rasismilla käytännössä milloinkin tarkoitetaan. Tälläinen epämääräisyyden hyväksyminen ja jopa lietsominen sekä epämääräisyyttä seuraava käsitteiden ja tapahtumien julkinen märehtiminen ad infinitum passivoi poliittista toimintaa, jolla voitaisiin estää globalistien väestönvaihtoa avittavia toimia. Sen sijaan, että poliittisille iskulauseille rinnasteisia hokemia, kuten rasismi, käsiteltäisiin sellaisina kuin ne ovat eli yksinkertaisina joukkojen manipulaatiovälineinä, niillä käskytetään joukkoja, niitä käsitellään aivan kuin ne olisivat syvällisiä yhteiskunnallisia ilmiöitä kuvaavia käsitteitä, jotka vaatisivat laajamittaista eettistä pohdintaa.

Eurooppalainen ihminen on oivallinen kohde eettiselle manipulaatiolle, jota rasistijahdissa käytetään. ”Aina voi kehittyä”- ajattelutavassa eettinen kritiikki yhteiskuntatasolla kuuluu olennaisena tekijänä elämäämme. Me haluamme rakentaa korkeakulttuurisia kansalaisyhteiskuntia.
Kyse ei pohjimmiltaan ole kristillisen moraalin tai länsimaisen kulttuuriperinteen vaikutuksesta vaan eurooppalaisilla biologisena ominaisuutena kulkevasta älykkyydestä ja luonneominaisuuksista, jotka ovat mahdollistaneet ja mahdollistavat korkealle kehittyneen yhteiskuntaeettisen pohdiskeluperinteen ja sen kylkiäisenä kansalaisyhteiskunnan muodostumisen.
Yhteiskunnallisen rakentamisen ja varsinkin yhdessä rakentamisen perinne on pitkä. Tuloksena on syntynyt joukko eurooppalaisten rakentamia sekä teknisesti että myös kulttuurisesti pitkälle kehittyneitä yhteiskuntia.
Kuitenkin, ne tekijät, jotka yhdessä tilanteessa mahdollistavat kansalaisyhteiskunnan rakentamisen, voivat toisessa tilanteessa johtaa sen sekä sen rakentajien tuhoutumiseen. Yhteiskunta tarvitsee ymmärrystä oman luonteenlaantunsa rajoituksista. Eurooppalaisten olisi syytä tiedostaa, että kaikkia yhteiskunnallisia ongelmatilanteita ei voi ratkaista yhdessä yhteiskuntaa rakentamalla katse kohti parempaa huomista suunnaten.
Eettinen pohdintaperinne, korkeakultturellinen viritys, ei ole yhteiskunnallinen itseisarvo. Sen arvo mitataan vain sen kyvyssä tuottaa käytännön hyvää yhteiskunnan jäsenille. Vähimmäisvaatimuksena todettakoon, että omaa kansaa ei tuhota.
Millä perusteella eurooppalaisten kansojen tulisi keskittyä kohottamaan omaa eettistä tasoaan vielä nytkin, vaikka on selvää, että juuri kollektiivinen korkeaveisu on monien kohdalla ajanut heidän kotimaansa kohti sisäistä kaaosta.
Eurooppalaisia kansakuntia on helppo hyväksikäyttää sen, jolla on siihen kansainväliset keinot: massiiviset resurssit, joilla ohjata ihmisjoukkoja mielipidemuokkauksen avulla, sekä tuntemus eurooppalaisten ylettömän vastuuntuntoisesta luonteenlaadusta. Hyväksikäyttö on helppoa myös sille, joka haistaa näiden rakennelmien pasifistisen heikkouden.
Eurooppalaisten yletön altruismi on herättänyt ihmetystä. On kysytty mikä meitä valkoisia ihmisiä nykyään vaivaa. Kannattaisi myös kysyä, miksi olemme näin alttiita vedätyksille. “Vihapuhetta ei löydy Suomen rikoslaista”, no ei tietenkään löydy, kun se on tuontitavaraa.

Kansallismieliseksi tunnustautunut eurooppalainen, joka poliittisesti irtisanoutuu biologisten tekijöiden merkityksestä, valehtelee. Kyse voi myös olla poliittisesta yksinkertaisuudesta. Jos arvostat omaa etnistä taustaasi arvotat väistämättä eri ihmisryhmiä suhteessa toisiinsa. Ei ole mielekästä puhua biologisen tekijän ohittavasta kulttuurinationalismista tmv. Pitää uskaltaa lausua ääneen se ilmeinen tosiasia, että ihmiset rakentavat ja ylläpitävät kulttuuria. Globalistit hyötyvät eurooppalaisten poliittisesti korrektista, kulttuuria painottavasta puheesta, koska se häivyttää kantaväestöjen yhteiskunnallista merkittävyyttä. Biologiaa ei kannata myöskään ohittaa globalisteja massiivisesti hyödyttävällä hyvesäteilyllä “en ole rasisti, koska en halua kenellekään pahaa” aivan kuin tietoisuus ja ylpeys omasta syntyperästä ja sitä kautta syntyvä omien oikeuksien puolustustarve sisältäisi valmiuden tehdä jotain epäoikeudenmukaista.
Kansallismielisten tulisi olla tietoisia globalistien hallintavälineistä. Ei tulisi ilmentää syyllisyyttä tekemättömistä rikoksista.
Euroopassa ei ole meneillään nationalististen ja EU-myönteisten puolueiden välinen taistelu, jossa kannattaa tähdätä seuraavaan vaalivoittoon ajalle tyypillisen suosiokalastelun keinoin. Länsimaissa on meneillään kulttuurisota, jossa nationalismi voittaa taistelunsa haastamalla nykykulttuurin maailmankuvan, ei mukautumalla siihen. Kansallismielisten tulisi irtautua poliittisesta käytännöstä, jolla kalastellaan hyväksyntää olemalla hyviä ihmisiä globalistien arvomaailman mukaisesti.

Kuka ohjailee poliitikkoja?

Poliitikkojen toimet ovat nykyisin usein niin räikeän vahingollisia kansallisille eduille, että se kirvoittaa monet kysymään: ”Kuka todella määrää ja ohjailee meidän poliitikkoja?”

Julian Assange on sanonut osuvasti salaliitoista, että ihmisillä on niistä pääasiassa vääristynyt ja fantasioiva mielikuva. Todellisuudessa kyse on tuiki tavallisesta ihmisen taipumuksesta hakea hyväksyntää omassa viiteryhmässään ja verkostoitua, hakea liittolaisuuksia.

Hyvää tarkoittavat ihmiset toimivat kansakuntien vahingoksi koska ovat osa vahingollista järjestelmää. Poliitikot korruptoituvat. Vaikka he kuvittelevat pysyvänsä aatteidensa takana he verkostoituvat ja sopeutuvat ajattelukulttuuriin, joka heidän työympäristössään vallitsee.
Vika on enemmän koko poliittisen järjestelmän toimintatavassa ja ajattelukulttuurissa joka on täynnä hyvin globalistista mentaliteettiä. Moni lähtee politiikkaan tosissaan kansallismielisin aattein, mutta omaksuu silti globalistisen, finanssikapitalistisen, säälivampyristisen, kommunistisen, kulttuurimarksistisen jne. ajattelutavan piirteistöä. Sillä ajattelutavalla on monta nimeä. Vaikka poliitikko monessa asiassa olisikin oikeassa kun yhdessäkin harhautuu valheen pauloihin, silloin hän ja hänen ajamansa asia on sosiaalisen paineen vietävissä, sen verkoston ja sen verkoston intressien vietävissä joka haluaa vain säilyttää oman valtansa eikä muuta.

Salaliitto ei ole joukko ihmisiä. Verkosto on kuin entiteetti joka elää omaa elämäänsä ja hyväksikäyttää ihmisten heikkouksia ja halua tulla hyväksytyksi. Verkosto on massa-manipulaatiota joka kykenee ylläpitämään itse itsensä, koska järjestelmämme länsimainen parlamentaarinen demokratia on ympäristönä sellaista verkostoa suosiva.

Länsimainen parlamentaarinen demokratia sellaisena kun sen tunnemme on elinympäristö, jossa parhaiten pärjää globalistinen verkostoituja, ei kansallismielinen kansan etujen ajaja. Jokainen Poliitikko joka haluaa suojella tätä hallintomuotoa tulee kääntymään joskus kansaa vastaan, ei salaliiton takia vaan luonnon lakien takia.
Tahto ajaa kansan etua täytyisi siis olla suurempi kuin pelko järjestelmän horjuttamisen vaaroista.

Kysymykseen ”kuka todella määrää ja ohjailee meidän poliitikkoja?” on tietenkin myös toinen vastaus, mutta silloin kysymys tulee muuttaa muotoon: kuka todella suojelee ja hyötyy länsimaisen parlamentaarisen demokratian olemassaolosta?
Ensiksikin, ennen todellista vastausta, sen tekee kansa joka pelkää oman hallintojärjestelmänsä romuttumista, muutosta, epävarmuutta ja Hitlerin ylösnousemusta enemmän kuin vallitsevaa nöyryytyksen tilaa.
On kuitenkin eletty aikoja jolloin kansa on rohkaistunut ja uskaltanut muuttaa suuntaa, mutta niitä aikoja nykyiset kansat muistelevat silti kaihon sijaan yleensä kauhulla! Miksi?
Pelolla on aika helppo hallita. Ihmiset eivät uskalla tutustua asioiden todelliseen laitaan, kun valheita toistetaan riittävän räikeän väkivaltaisista pelottavista asioista riittävän voimakkaasti ja jatkuvasti.

Vaihtoehtoja ei harkita, kun ihmiset eivät uskalla tutustua historiaan ja ovat unohtaneet kuinka nuorta nykyinen järjestelmä oikeastaan on. Ihmiset pääasiassa uskovat, että jos nykyjärjestelmä murretaan on luvassa vain diktatuurin kauhua.
Nykyinen hallintomuoto hyödyttää kuitenkin ylikansallista elitististä maailmankansalaista ja alentaa kansakuntia. Jokainen pyrkii olemaan kauppias ja tekemään elämänsä kaupat -äänestävät poliitikkoa joka tekee heille parhaan tarjouksen.
Ei ole salaliittoa joka on kaapannut länsimaisen demokratian, vaan länsimainen demokratia on kasvattanut ja ruokkinut ja on oman salaliittonsa kehto. Tässä kehdossa pysyessämme tämä maailmankansalaisten ajattelutapa kykenee tehokkaimmin houkuttelemaan muutkin omaksumaan sen ajatelutavan. Siksi meillä onkin kauppiaiden demokratia, ei kansan demokratiaa.

Kotia, isänmaata arvoltaan mittaamatonta, ei ole kenelläkään, jos kaikki on vain kauppatavaraa.