Hautansa kukittajat

Kun minä kuljin valossa, valossa valkoisessa,
valkoisten silmien katseessa- kauheassa, kauheassa unessa.
Kun minä näin enkä nähnyt, silmiini uskonut en,
näin enkä kuitenkaan nähnyt, mutta nyt näen kirkkaana sen:
Nuo verensä laskeneet eläimet, ihmiskasvoiset koneet,
uutteerat kuoleman lähettiläät, kuoleman kumartajat.
Kaiken he itselleen katsoo, kaiken he itselleen tahtoo.
Portit on avoinna heille, toisin kuin suljettu meille.

Tuulesta, viimasta taivaani täyttyy, mantereen ylle käy routajää.
Kaipaa en lämpöä kultaisen loiston, etsi en suojaa poutasään.
On aika aavalle katseeni luoda ja antaa jäätävän puhua,
tuulien, tuiskujen piiskata antaa ja nostaa taivaalle tulia.
On aika Helvetin rautaisten porttien ruosteiset salpansa avata-
aika on sodan jumalten vetää tuomioherransa tupesta.

Runoja 2017

Sä olit kerran kuningas
leijona yli muiden.
Nyt istut siinä, perse levällään
hampaaton mummo, pullasuinen.

Runoja 2016

Rakastanko itseäin? En koskaan haasta peiliäin-
en pohdi syntyperääni, en arvoain, tään lahjaks sain.
On onni ollut omanain, mä kuljen kultaa rinnassain.

Mut kysyä mä tohdinko tän suuren suuren vaikean, kysymyksen ainoan, jok vaatii vastausta:
Mä kunka näen elämän, kun haavat vuotaa verta.
Kun aika kulkee ympyrää ja pakottaa mut katsomaan: kyyneleet mun silmistäin käsillein laskee merta.

–

Mätäneviä ruumiita rannalla limittäin.
Mä ahmin aaltoja silmilläin.
Sä käännyit pois, mä rantaan jäin.
Ylpeys ja ilo kasvoi sisälläin.

–

-Kaikki se totta on- se, mikä tapahtuu.
Fright none, none my friend!

Pitkä, ylpeä hahmo- ystäväni.
Seisoo, ympärilleen katsoo.
-Tuo haju? Tunkiokukka!
Kuolemaa, kuolemaa kaikki.

Punaiselta vuorelta

Lähti moderni nainen meitä käännyttämään.
Osan soi alamaisen syntynäytelmässään.
Minut Sairaaksi kastoi, kun hän itseään loi.
Nyt me aikanne taikaa taiomme pois!

Syntyi kirjat ja oppaat mieltä kiihdyttämään
itkuvirret, äidin taistot naista miellyttämään.
Emme kumarra Mekkaan eikä virtenne soi
nyt kun aikanne taian taiomme pois!

Joka lahja on lahjus, apu antajan tie.
Kenen lauluja laulat- sama sielusi vie.
Emme luovuta kultaa, jotta siliäis tie!
Tämä kivinen polku perille vie.

Runoja 2015

1899.
Vasa villi kirmaa pitkin aamun laitaa
kevätkullan alta potkii pellon multaa.
Aamu nostaa päivää, ilta uutta vartoo
sorkka kohti taivaita jo varhaisesta tahtoo.

Sorkat tuota johtaa temmellystä kohti
rumpu tuolle huutaa: Nyt- on aika mennä!

Kesä syksyn suuntaan, aika oven salpaa
Palaa värit kevään ei, ei kesäpäivän taika.
Aamu iltaa vartoo, aurinkoa karttaa
sorkat väsyneinä käy, unohtuu valon aika.

-Mikä nyt on sorkkasein, miks et rientää tohdi?
Mikä jähmeys mut vie näin hiljaisuutta kohti?
-Sorkat, sorkat herätkää ja riemukehrä kerätkää!
Sorkat, jotka kuule ei, niiden täytyy mennä-
kas, siiventyngät kutittaa jo kylkieni yllä!

Syksy talveen päin jo käy, valkotuuli laulaa
ympärillä hiljenee, tunturilta pauhaa:
Miten kestät talven tään, minne voinet mennä?
-Mitä syyttä huolehdit, mähän aion lentää!

–

Nyt tulevat he noutamaan!
Hän istuu hiljaa tuolissaan.
Ja vieno hymy huulillaan mies vanha virkkoo nurkastaan
-Nyt näet mihin johtaa köyhän tie!

–

Kun itseäni enää nähnyt en-
en varjoani tuntenut
se rinnallain ei seurannut-
mä sinut näin, mä sinut näin
sä seisoit siinä jossain lähelläin.

Sä kuljitko mun edelläin vai seurasitko jäljessäin
kun tuuli kulki varjoin kanssa käsikkäin
ja pois sen vei, sen kauas vei?
Mä luulen kävit edelläin, kun varjo katos viereltäin
ja jätti yksin varjoihmisen.
Se säikähtikö kulkuain, kun kompuroin mun polkuain,
mi kulki jäljes viljaperhosen?

–

Laske hiuksesi noita!
Veri virratkoon pitkin kallion pintaa
sillä lähdon hetki on tullut!