Kun minä kuljin valossa, valossa valkoisessa,
valkoisten silmien katseessa- kauheassa, kauheassa unessa.
Kun minä näin enkä nähnyt, silmiini uskonut en,
näin enkä kuitenkaan nähnyt, mutta nyt näen kirkkaana sen:
Nuo verensä laskeneet eläimet, ihmiskasvoiset koneet,
uutteerat kuoleman lähettiläät, kuoleman kumartajat.
Kaiken he itselleen katsoo, kaiken he itselleen tahtoo.
Portit on avoinna heille, toisin kuin suljettu meille.
Tuulesta, viimasta taivaani täyttyy, mantereen ylle käy routajää.
Kaipaa en lämpöä kultaisen loiston, etsi en suojaa poutasään.
On aika aavalle katseeni luoda ja antaa jäätävän puhua,
tuulien, tuiskujen piiskata antaa ja nostaa taivaalle tulia.
On aika Helvetin rautaisten porttien ruosteiset salpansa avata-
aika on sodan jumalten vetää tuomioherransa tupesta.
Aspergerilainen blogi 